Sinipunainen hetki

Huomasitko tänään aamulla, miten kalvakkana nouseva aurinko punersi hanget ja puut? Violetinpunainen hohde kesti tovin ja teki talviaamusta taianomaisen. Aamussa suuri rauha, ulkona männyt seisovat liikahtamatta, sisällä hämärässä nukkuvan hiljainen tuhina. Mieli tyyntyy kuin meditoiva munkki, ei ole kiire minnekään. Hengitys, puhallus, kuuman kahvin höyry, lämpö suussa ja vatsassa.

Tikari kesän sydämeen

Syksy tuli taas yllättäen ja liian aikaisin, aivan kuten se tulee joka ikinen vuosi. Viime yönä siirrettiin kelloja ja se löi tikarin kesän sydämeen. Nyt on vain synkkyyttä ja pimeyttä neljä kuukautta, töihin mennessä on yö, töistä tullessa yö. Arjen keskinkertainen sankari näkee päivänvalon enää vain konttorin saastaisen ikkunan läpi. Mikään ei ole helpompaa kuin ymmärtää, miksi muinaiset ihmiset ovat viettäneet juhlaa joulukuun 22. päivän tietämillä näillä leveysasteilla. Kun joulu jää taakse, maa alkaa taas hitaasti siirtyä kohti elämää, kaiken tappava loska ja pakkanen menettää vähitellen otteensa ja suuri kultainen alkaa suoda kurjille vaeltajille lämpöään. Tulee taas kesä ja kaikki tämä ankeus unohtuu yli puoleksi vuodeksi, maa elää, ja ihmiset. Tämä on elämän kiertokulku.

Pääkaupunkimelonta

Pääkaupunkimelonta järjestettiin eilen 32. kerran. Meidän piti mennä melomaan kaksikolla, mutta paremman puoliskon ranne kipeytyi viikkoa ennen eikä melominen tullut kyseeseen. Jouduin valitsemaan yksikön jäljelle jääneistä, kun molemmat lempikajakkini oli jo varattu. Sääennuste lupasi kohtuullisen voimakasta idänpuoleista tuulta, mikä nostaa Kallahdenselän luoteisosaan Vartiosaaren ja Paloluodon väliin helposti korkean aallon. Lauantai-illan arpomisten perusteella päädyin lopulta likaisenruskeaan VKV Anitaan, joka on lähinnä kevytkulkuinen merikajakki. Nopein aika tulee kuitenkin sillä kajakilla, jolla pysyy pystyssä, enkä ollut varma, pystyisinkö melomaan seuran varaamatta olleita kuntokajakkeja 8 m/s tuulen nostamassa aallossa Kallahdenselällä.

Tapahtuma-aamun sää oli ennusteiden mukainen ja tuuli vinkui purjeveneiden mastoissa, vajarannassakin oli pientä aaltoa. Aamun edetessä tuuli kuitenkin tyyntyi jonkin verran ja aallot vaimenivat Vartiokylänlahdella. Siirryin lähtöpaikalle viimeisten joukossa ja jäin takariviin odottelemaan poliisiveneen lähtölaukausta. Sillan alla oli kahdeksisenkymmentä kajakkia, joista 15 kaksikkoja.

Lähtölaukauksen jälkeen tajusin heti olleeni väärässä paikassa. En ollut osannut arvata lainkaan, miten suuren aallokon tuon kokoinen kajakkijoukko nostaa. Olin joukon laidalla, ja siellä oli korkeimmillaan yli 30-senttistä vellovaa aaltoa, jossa oli hankala meloa kovaa. Toisaalta sain noista aalloista muutaman pienen surffinkin, ja se joudutti matkantekoa aina hieman. Sain yhden nopeaksi luulemani kaksikon kiinni noin kilometrin melottuani, ja jäin sen perään peesaamaan. Matkanteko muuttui kevyen tuntuiseksi, ja hetken aikaa kaksikon perässä roikuttuani tajusin, että meloisin itse nopeammin. Hukkasin tässä jonkin verran aikaa ja samantasoiset melojat saivat 50 metrin kaulan.

Vartiokylänlahden länsipäässä olin päässyt parantamaan asemiani hieman, mutta olin neljästä nopeasta kuntomelojasta jo ehkä pari sataa metriä jäljessä. Ympärilläni oli enää kolme tai neljä meriyksikköä ja joukko kaksikkoja. Kallahdenselälle tullessa aallokko nousi ehkä puolimetriseksi ja hieman vellovaksi, tuuli painoi kohti Vartiosaaren rantaa. Ajauduin muusta joukosta hieman sivulle, keskityin melomaan rauhallisesti ja pysymään pystyssä käytökseltään vieraalla kajakilla. Anitaa oli lopulta aika helppo meloa tuossakin aallokossa, se ei tehnyt mitään suurempaa yllättävää. Nopean ohjauksensa takia se pyrki hieman vikuroimaan, mutta käytös oli ennalta-arvattavaa ja melaperäsimellä helposti hallittavaa. Melomisen rytmi toki menee hetkeksi sekaisin, mutta onneksi se aallokko oli kaikille sama; eroja ei syntynyt. Vielä Vartiokylänlahdella olin ajatellut, että Nelo Razor olisi ollut parempi kajakki vallitsevaan keliin kuin Anita, mutta sillä meloessa taitoni olisivat loppuneet Kallahdenselän aalloissa kesken ja olisin päässyt uiskentelemaan kalojen kanssa toviksi.

Aallot loppuivat Paloluodon jälkeen yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin ja alkoi sileän veden hikimelonta. Yksi kaksikko risteili hieman edestakaisin edessäni, ja päätin nykäistä siitä ohi. Sen rinnalle oli vaikea päästä, mutta ohituksen jälkeen se alkoi jäädä nopeasti syystä tai toisesta. Edessä näkyi yksi vanhempi oranssi kajakki ja pari meriyksikköä sekä joukko kaksikoita, yksi niistä avokanootti. Keskityin lähimpänä olevaan oranssiin kajakkiin ja yritin nostaa tahtia, jotta pääsisin ohi. Lopulta pääsin sen ohi suoremmalla reitinvalinnalla ja kuvittelin sen jääneen jälkeen. Keskityin avokanootin ja kahden meriyksikön takaa-ajoon, mutta voimia ei ollut tarpeeksi. Yksiköt menivät tasan samaa vauhtia kuin minäkin, eikä järkevää kiristämisen varaa ollut.

Tuuli kääntyi voimakkaaksi vastaiseksi Koivusaaren jälkeen, ja avokanootti alkoi kiemurrella. Tuuli vaikutti omaan melontaani vähemmän, ja lähdin ohittamaan kanoottia ulkokautta. Ohituksen jälkeen kuulin, kuinka kanootista huudeltiin jollekin melojalle. Kurkkasin taakse ja näin avokanootin toisella puolella kilometri-puolitoista sitten ohittamani oranssin kajakin. Se tuli kovaa. Maaliin oli matkaa enää muutama sata metriä, ja nojasin vielä enemmän eteen ja kauhoin sen minkä pystyin. Hapotti kovasti, mutta en saanut vedettyä etumatkaa oranssiin. Kävin lyhyen kamppailun itseni kanssa vauhdin hellittämisestä, mutta totesin, ettei sellaista aleta tekemään kun kello käy. Jatkoin kone punaisella ja tulin viivalle kaiketi noin kajakinmitan verran ennen oranssia kajakkia. Tulin maaliin hieman puolenvälin paremmalla puolella, mutta sekä nopeimmalle että kuntokaksikkoporukalle useita minuutteja jääneenä. Joitakin kaksikkoja jäi taakse, mistä tulee hyvä mieli. Kesän melotut kilometrit alkavat näkyä vauhdissa.

Myöhemmin pääsin kokeilemaan pidemmän lenkin voittaneen melojan Epic V10L-surffisuksea ja minussa heräsi omistamisen himo. Se oli kapea, nopea ja silti aika vakaan tuntuinen. Rupesin pohtimaan sellaisen hankkimista, tai jonkun toisen surffisuksen. Oman kajakin ostaminen on ajankohtaista todennäköisesti ensi keväänä, joten talvi on aikaa arpoa. Vaihtoehtoja on kolme – nopea merikajakki kuten Nelo Inuk olisi myös pohjoisemman Suomen rannikkomelonnassa kuin kotonaan. Surffisuksi on periaatteessa melottavissa suuressakin aallokossa, mutta onko se melottavissa jyrkässä ja matalassa kotimaan aallokossa? Taitoja pitäisi kehittää paljon. Viimeinen vaihtoehto on ostaa joku muovinen merikajakki ja meloa sitä pohjoisen reissuilla ja joilla. Valinta on vaikea.

melontaa

Jännitys, levottomuus vatsassa. Vajaan vuorokauden kuluttua pamahtaa lähtölaukaus ja poliisivene ajaa kohti Ramsinsalmea. Sen perässä meloo kymmeniä kajakkeja, yhdessä niistä minä. Meidän piti lähteä tutulla ja turvallisella kaksikolla, mutta etumelojan ranne ei taida kestää. Lähden matkaan yksiköllä, mutten tiedä millä. Molemmat lempikajakkini, Neumann Rasmus ja Current Designs Rumour, ovat varattuja, ja seuran Nordkapp on rikki. Loputkin hieman liukkaammat meriyksiköt menivät heti, paitsi Point 65N XP. Senkin penkki on hieman rikki, mutta silti se on melottavassa kunnossa.

Valinnanvaraa on jäljellä vähän – muutama kuntokajakki, joista paras on Nelo Razor, ja hitaita merilotjia sekä muutama itselleni tuntematon kajakki kuten VKV Anita. Myös tämän kesän tasaisen veden lempilaitteeni Struer Tracer on vapaa, mutta en pärjää sillä vielä yli 15-senttisessä sivuaallossa. Huomiselle luvataan 7 m/s tuulta, joten Kallahdenselällä on varmasti sitä suurempaa aaltoa.

Valintaa vaikeuttaa se, että Razor on ulkoperäsimellä ja käyttäytyy suuremmassa taka-aallossa ikävästi. Kun peräsin menettää pidon, kajakki kääntyy aallon päällä nopeasti ja yllättäen poikittain. Ongelmia on erityisesti suurempien ja nopeampien veneiden terävissä peräaalloissa. Tämä tekee Razorista epäluotettavan melottavan, kun suuri alkustabiilius saa melojan siihen luuloon, että kajakki on helppo ja tukeva melottava. Peräsin vaihdettiin jäykempään ohjausongelmien takia, enkä tiedä miten uusi peräsin käyttäytyy kun vesi ei ole tasaista. Neumann Rasmus on ehkä aivan hieman kiikkerämpi, mutta pohjaperäsimen ja pohjan erilaisen muodon takia sen käyttäytyy aallossa paljon rauhallisemmin ja on siten helpompi melottava, mikä näkyy suurempina keskinopeuksina.

Pulmaan ei ole ilmeisiä ratkaisuja. Menen vajalle aamulla heti kun kykenen ja kokeilen muutamaa vaihtoehtoa ja käyn ehkä kurkkaamassa, miltä aallokko näyttää. Haluaisin uskaltaa matkaan Razorilla, mutta jää nähtäväksi, riittääkö rohkeus. Jos ei riitä, XP tai Anita lienevät ainoat järkevät vaihtoehdot. Minulla ei luultavasti ole mitään asiaa Tracerilla merelle huomenna. Itsesuojeluvaiston pitää pelata edes jotenkin…

Kävin illalla katselemassa varauslistaa vajalla, ja päädyin testaamaan VKV Anitaa. Se kulki tyydyttävän kevyesti ja tuntui hyvin vakaalta. Lähden mitä suurimmalla todennäköisyydellä sillä viivalle huomenna. Paukkukoon poliisin pistooli, aallot eivät minua huomenna kaada.

Meri on levoton

Tänään meri on levoton. Itätuuli nostaa matalia valkoharjaisia aaltoja kapeillekin selille ja repii satamassa vaakasuorien lippujen naruja kireälle. Aallot heijastuvat laiturista ja veneiden kyljistä ja muodostavat ristiaalloista geometrisia kuvioita veden pintaan. Edes tiira ei jaksa lentää vastatuuleen kuin muutaman siiveniskun verran, sitten se luovuttaa ja kääntyy länteen ja liitää siipeä räpäyttämättä pois näkyvistä. Tänäänkin meri on kaunis.

Kansa on edustajansa valinnut

Protestivaalia ennustettiin pitkin talvea. Perussuomalaiset, “True Finns”, alkoivat nousukiitonsa, jolle ei rajaa näyttänyt löytyvän. Spekuloitiin kuitenkin, että näinköhän tuo kannatus realisoituisi vaaleissa. Eilen kahdeksan aikaan osoittautui, että kannatus oli todellista – ennakkoäänistä viidesosa oli mennyt Soinin joukoille. Hallituspuolueet kokoomusta lukuunottamatta romahtivat.

Kiviniemi totesi heti, että tappio tuli, ja että annetuilla eväillä ei hallitukseen ole asiaa. Syytä tappioon hän etsi pitkästä hallitusvastuusta, mutta mielestäni se ei tällä kertaa pidä paikkaansa. Näkisin, että keskusta maksaa nyt Vanhas-Matin pitkitettyjen läksiäisten hintaa. Jos vaalirahasotkuihin olisi otettu rehti ja suoraselkäinen ote heti alkuun ja päädytty kerralla puhumaan koko totuutta, keskustan uskottavuus olisi nyt aivan toisenlaista kuin on. Vanhanen jätti sellaisen perinnön, jonka kanssa Kiviniemi joutui mahdottoman tehtävän eteen.

Toivoisin, että “oikeista” puolueista löytyy riittävän selvänäköisiä analyytikkoja, jotka osaavat keksiä oikeita syitä tälle tulokselle eivätkä vain mene helpoimman selityksen taakse – “kapinamieliala” – “protestiäänestys”. Epäilemättä joku kapina kytee, protesti, mutta sen syy pitäisi löytää ja hoitaa seuraavan neljän vuoden aikana eikä jatkaa kuten tähän asti on menty. Populistipolitiikalta on mahdollista katkaista siivet, mutta se vaatii aktiivista työntekoa niin hallitus- kuin oppositiopuolueiltakin. Kansanedustajien täytyy alkaa taas ymmärtää, miten kansa ajattelee. Vain niin voi kansaa edustaa.

Vieraassa kaupungissa

Ravintolan tyhjyys, hiljaa puhuttu ranska naapuripöydässä, mies on tumma ja nainen tulisen näköinen. Toisessa pöydässä kaksi vanhaa harmaata miestä, toinen puhuu leveää raumaa, toisesta ei kuulu sanaakaan. Harmaa pää vain nyökähtelee välillä. >>Ollista tuli leskimies viisikymppisenä, sanoin ettei se pitkään ole ilman…>> Veitsi kilahtelee lautaseen, naisen lusikka keittolautasen pohjaan, >>aivan mustana mä aina juon>>, lasissani on tummaa Leffeä, tumma mies kumartuu tulisen naisensa puoleen, kuuluu pehmeää ranskaa. Maksan, nousen, nousen hissillä viidenteen ja avaan numeroidun huoneen oven. Ikkunasta näkyy 60-lukulaista betonia ja UPM:n tehtaiden savua, parkkipaikka on täynnä likaisia autoja. Laitan musiikin soimaan, verkkaista musiikkia verkkaisen miehen verkkaiseen iltaan, koti ja lämmin peti ovat kaukana. Täällä leveän sängyn päällä on vain yksi tyyny, jossain alempana on sauna lämpimänä ja uima-allas kylmänä.

Kalpea aurinko laskee UPM:n piippujen taakse, valkoinen savu värjäytyy keltaisenpunaiseksi. Kadunvarsien likaisenharmaat lumikinokset eivät vaihda väriä auringon laskiessa, ei katuvalojenkaan keltainen hehku saa niitä näyttämään muulta kuin likaiselta. Tulisi sade ja pyyhkisi tämän maan, pyyhkisi tuon likaisen lumen puroihin, jokiin ja viemäreihin, pesisi kadut pölystä ja toisi kevään. Tämä talvi on ollut liian pitkä, sen kesto yli ihmismielen kärsivällisyyden, Siperian pakkaset pieksivät maata viisi kuukautta yhtä soittoa. Kaiuttimista helähtää latinorytmejä, ne vievät ajatukset kesään ja meren rannalle, kuumille kallioille naiseni kanssa. Nainen on kaukana kotona, minä kaukana kotoa. Huomenna jälleen, huomenna pääsen kotiin, taakse jää tämä ankea ja ruma vieras kaupunki.

Hirvet lähtivät

Tämä talvi ei kuole koskaan, eivät saavu helteet ja hehkuvat hiekkarannat. Ehkä se maanjäristys suisti maan radaltaan, käänsi pohjoisen akselin kohti kylmää avaruutta. Ensin tuli ensimmäinen kesä jolloin jäät eivät sulaneet Inarista, seuraavana kesänä lunta jäi jo Jyväskylässä suojaisiin metsännotkoihin. Muutaman vuoden kuluttua Itämeri jäätyi Saksaan asti eivätkä jäänmurtajat saaneet pidettyä Hankoakaan auki. Lumet alkavat muuttua ikijääksi, routinut maa ei anna satoa. Kirjoitan tätä nälissäni ja kylmissäni, sain viimeksi etelään pakenevan hirven kaadettua kaksi kuukautta sitten eikä lihaa ole enää jäljellä. Tänään minunkin on pakko lähteä etelään kun vielä pysyn suksilla. Jää hyvästi, ikuisen talven maa.

Täällä taas

Tänään näin kevään. Talvipäivän seisauksesta on kaksi kuukautta, ja päivä on taas pitkä. Siperian talven viimeiset hyiset kouristukset loppuivat kaksi viikkoa sitten, ja aurinko alkoi lämmittää jäätynyttä maisemaa. Lumi sulaa kuten lumi sulaa, hiljaa itsekseen muodostaen pieniä puroja ja saaden märän asfaltin hohtamaan iltapäivän auringossa.  Pikkulinnut ovat laulaneet pienten metsien puissa iloisina muutamana aamuna. Kuitenkin itselleni kevään ensimmäinen merkki on toisaalla. Oletteko huomanneet, että koivujen ja pajujen oksat muuttuvat tummanpunavioleteiksi ensimmäisenä kevään tullessa? Tänään huomasin tuon kotoisan kauniin värin ensimmäistä kertaa. Puiden ohut punertava hehku lämmittää mieltäni enemmän kuin aurinko yhä jäisen maan yllä, koska se kertoo elämän heräämisestä. Talven horros on silloin ohi, eivätkä vielä varmasti tulevat pienet talven kuolonkouristuksetkaan pysty enää tuota hehkua poistamaan.

Vuosien jälkeen

Ilmassa leijuvan pölyn tuttu haju tuntuu nenässä heti kun avaan oven. Vaikka kuinka siivottaisiin, sitä ei saa pysymään poissa. Magnesiumkarbonaatti. Pukuhuone on hämärä, hallin puolella on pimeää. Juuri mikään ei ole muuttunut kolmeen vuoteen, seinällä on edelleen samat huomautukset vuosimaksujen maksamisesta marraskuuhun mennessä, allekirjoittaja ei ole ollut seuran puheenjohtaja enää neljään vuoteen. Hyllyssä pölyn peitossa on laatikko, jossa lukee nimeni. Siellä on yhdet huonot kiipeilykengät ja ikivanhat housut.

Vaihdan vaatteet ja hypin paikallani lämmittelyksi. Hengitys tihenee hieman ja kevyt hiki kohoaa otsalle. Vedän kengät jalkaan ja menen hallin puolelle. Vatsaan hiipii kevyt alakulo, tuttu tunne sekin. Olin alakuloinen ja masentunut kaikki ne vuodet, joina täällä säännöllisesti kävin, niitä vuosia oli lähes kymmenen. Nytkin vuosien jälkeen sama tunne valuu jostain mieleen ja vatsanpohjalle, vaikka elämässä on nyt kaikki aika hyvin kohdallaan. Menneinä aikoina halli oli aina lähes täynnä, nyt olen yksin.

Entisinä aikoina olin vahva eivätkä nämä seinät olleet minulle liian jyrkkiä, otteet eivät olleet liian pieniä. Nyt on toisin. Katselen otteita, joita ennen olisin pitänyt hyvinä ja seiniä, joita pidin loivina. Nyt joudun etsimään kaikkein suurimmat otteet muutamalta loivimmalta seinältä, mutta silti reiteistä tulee liian vaikeita. Sormia ei särje ja olkapäät ja selkä ovat kivuttomia, mutta voimaa on rajallisesti. Kiipeän, hyppään takaisin patjalle ja kiipeän taas. Oranssit seinät ovat täynnä mustia juovia, niistä moni on peräisin minun kengistäni. Muistelen entisiä, reissut olivat hyviä mutta treenatessa oli aina orpo olo. Se sama orpo olo tulee taas, samaan aikaan pelkään ja odotan, että ovi avautuisi ja joku tuttu tulisi sisään.

Entiset ajat – jos saisi vaihtaa niistä jotain, vaihtaisinko? Kysymys on vaikea enkä tiedä siihen vastausta. Mennyt elämä on tehnyt minusta sen minkä olen ja lopulta saattanut yhteen elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Jos olisi ollut toisin, emme olisi kohdanneet. Jos jotain vaihtaisin, olisin mennyt hierojalle ennen kuin olkapäät menivät rikki. Saattaisin siinä tapauksessa olla edelleen kiipeilijä enkä vain entinen kiipeilijä.