aikaa entistä

Joskus muistaa ajan entisen, kauan sitten unohtuneet hahmot, äänet ja sanat, tarinat jotka jäivät vaille loppukohtausta. Tuttu tuoksu kaupungilla, ääni jostain selän takaa tai tuttu tunnelma pienessä kahvilassa, mennyt tulee hetkeksi takaisin kuin déjà vu. Hajuveden tuoksusta herää nainen kuin henki Aladdinin lampusta, vahvasta kahvista se pieni majatalo Ranskan maaseudulla, yksittäisestä sanasta mielen lämpö tai häpeä, selittämätön. Katse pysähtyy toviksi, kaikki liike lakkaa ja ajatukset vaeltavat ajan poluilla ilman tietoa tapahtumien järjestyksestä, vailla tulkintaa vain havainnoiden. Miten ne tarinat ovat kehittyneet, missä ne ihmiset, solmiutuvatko kertomusten säikeet yhdeksi suureksi loppukohtaukseksi vai hajoaako kaikki pohjoiseen tuuleen? Sekunti, toinen, silmät heräävät unestaan ja ympäröivä maailma saavuttaa ihmisen, sen äänet, tuoksut ja sanat. Ehkä vain tunne jää.

Kaksi monologia

Kalpean syyspäivän ilma on raskaana sumusta, joka tiivistyy laseihin, muodostaa pisaroita villapaidan lankoihin ja tunkee luihin asti. Pienen kahvilan ilma on sakeana märkien vaatteiden kosteutta, kahvin tuoksua ja puheensorinaa, on iltapäiväruuhka. Joukko opiskelijoita istuu suuren pöydän ympärillä, pöydällä on sikinsokin teemukeja, kahvikuppeja, kirjoja ja papereita. Keskustelu aaltoilee kevyesti, varovaiset katseet kohtaavat välillä pöydän laidoilta, katse kääntyy pois kuin rusakko ketun tieltä, kevyt puna nousee poskille. Ikkunapöydässä, kauimpana ovesta, istuu neljä harmaahiuksista eiralaisrouvaa. Yksi heistä puhuu närkästyneen näköisenä, toiset nyökyttelevät harvakseen osaa ottavan näköisinä. Värikkään neuleet ja raskaat korut yrittävät korvata sitä kauneutta, jonka kuluneet vuodet ovat peittäneet uurteiseen ihoon ja kumaraan ryhtiin.

Toisella ikkunalla istuu nuori nainen ja nuori mies. Naisella on punertavat hiukset, tummanpunainen paita ja mustat housut. Niska jäykkänä, taakse vedettynä, selkä on painettuna tiukasti kiinni tuolin selkänojaan. Kädet on ristitty rinnan yli, nyrkit kylkeä vasten. Miehellä on tummat vaatteet, lainehtivat tummat hiukset ja paksusankaiset silmälasit. Mies nojaa pöytään kyynerpäillään eteenpäin kumartuneena, tummat kulmat tanssivat. Pöydällä on tyhjä lautanen, yhden sämpylän jäämät, lähes tyhjä viinilasi sekä teekuppi.

-et säkään yhtään ajatellut
-ollaan siellä ehkä neljä kuukautta, tai viisi,
-mitä mä, me
-Ana tuntee jonkun paikallisen
-rahat ei tahdo vuokraan riittää
-ja sieltä vuorille, täytyy mennä kun siellä on vielä lunta ja jäätä
-kun vasta löydettiin
-jollekin huipulle
-mä luulin
-se on tosi villiä
-olisit erilainen
-Ranen tatska viime reissulta
-ja entä lapsi
-hurjat värit, todella psykedeelinen…mikä lapsi ei vittu
-…

Nainen nousee, vetää takin päälle kävellessään kohti ovea. Ohut tärinä yrittää ravistella hartioita ja hiuksia, mutta nainen puristaa itsensä kokoon. Ei täällä, ei kaikkien nähden. Mies nojaa tuolinsa selkänojaan tiukasti, niska jäykkänä, sormet oikenevat ja puristuvat nyrkkiin, leuan lihakset nykivät. Ulko-oven metallinen kolahdus on kolea, se jää kaikumaan miehen mieleen, siellä se heijastelee vuorenhuippujen lumessa ja jäässä. Kadulla nainen liukenee kaupungin sumuun.

pölyä

Piirrän kirjaimia pölyiseen lasiin jota ensi yön sade pyyhkii. Ohuina puroina vesi virtaa, hävittää sanoja, katkoo lauseita ja ajatuksista jättää jäljelle vain kuivuneita valumajälkiä. Mitä jää kirjoittamisesta paitsi pölyä sormiini?

Kuin varkain

Kuulen tuulen, putoavien lehtien kahinan, näen kaiken tuon keltaisen ja punaisen, viileässä illassa tuoksuu syksy. Näen kadulla naisen joka lehtiä potkii iloiten kuin lapsi, hoikka vartalo keinuu ja kasvoilla on hymy. Poljen hiljaa ohi, katson silmiin ja hymyilen – jalka pysähtyy, hämmennys, sitten hymy leviää, jalka jatkaa matkaa ja ilma on keltaisia lehtiä täynnä. Elämän pienet ilot, tuntemattomien väliset salaisuudet. Lehdet kahisevat selkäni takana ja pyöräni alla.

Kolea on syksy

Samaan aikaan kun aurinko paistoi vaalealta syystaivaalta lämpimästi, lakeuksilla nuori mies nosti aseen ihmistä vastaan. Minä istuin silloin toimistolla ja katselin talveksi pestyjen ikkunoiden läpi pihan kellastuvaan koivuun. Myöhemmin kuulin uutisen, en ymmärtänyt. Sanat tulevat talvisen moottoriöljyn jähmeydellä ja ajatuksien tyhjyydessä kaikuvat turhat kysymykset. Vihan voima on mahtava, se on pelottava, pelottava on sen mielen maailma, jossa toisten hengen riistäminen tuo lohdutuksen, tai tyydyttää kostonhimon. Pahuus kasvaa vihan lannoittamassa maassa. Mikä sen vihan herätti?

Syksyn tuovat mieleen myös maan suurten reaktiot. Pääministeri puhuu, että kohtaus tulee vaikuttamaan ampuma-aselain uudistamiseen. Onko kätesi poikki? Ota tuosta muutama burana niin hyvä siitä tulee. Kaikki mikä liittyy aseen hallussapidon vaikeuttamiseen on sekundääristä, oireen hoitoa alkusyy unohtaen. Se ei tule estämään tulevaisuuden nuoria vihaisia miehiä, jotka näkevät kuolemassa koston ja oikeutuksen. Lain uudistaminen on toimintaa, jota tehdään kun ei muuta voida, näennäistä ja voimatonta puuhastelua.

Todellinen syy löytyy toisaalta, se löytyy yhteiskunnasta ja ihmisistä. Jokin on pahasti nyrjähtänyt, jo aikaa sitten, ja nyt kerätään satoa. Arvojen koveneminen rikkoo ihmisten välisiä suhteita ja yhteiskuntaa, ja alkusyyn luulen löytyvän sieltä, mistä löytyy syy arvojen kovenemiseen. Mihin on mennyt rakkaus ja välittäminen?

Minä en tiedä. En todellakaan tiedä.

Näin pihlajan

Näin pihlajan täynnä kirkuvanpunaisia marjoja, puun juurella yksinäisiä lehtiä. Koillistuulen koleus työntyi läpi takin kankaan, ihon alle ja sydämeen, palelin. Katulamppujen kalpea valo heijastui lätäköistä, pienten aaltojen sirottamana se välkkyi silmissä ja sai pihlajan hehkumaan.

Pysähdyin joen rantaan, musta vesi valui kohti merta vääjäämättä kuin aika kohti huomista. Koivun oksa roikkui raskaana joen yllä ja pudotti lehtiä veteen. Työnsin kohmeiset sormet taskuun. Elämä on koivu – syntymän, kukoistuksen ja kuoleman kierto koskee ihmisen eloa kuin virtaus jokea. Mennyt maatuu jalkojen juureen ja jää muistoiksi sielun kerroksiin, niihin kerroksiin huominen upottaa juurensa ja niistä se ammentaa voimansa. Nyt on syksy ja minua paleltaa.

Menneiden aikojen miehet

Muuttolintujen parvet ovat täyttäneet taivaan, hanhet ja pienemmät linnut, parvissa kymmenistä satoihin jäseniin. Muuttolinnut ovat saapuneet, viihtyvät hetken ja menevät pois. Toppatakit ovat myös saapuneet, yksi on nähty Esplanadin puistossa, turkiskauluksinen nuoren naisen päällä Eirassa. Kaulaliinat saapuivat hieman ennen toppatakkeja, kuten niillä tapana on.

Syksyinen päivä on kuulas. Aamu valkeni ohuen yläpilven takaa, mutta tuuli puhalsi pilvet merelle ja jätti kirkkaan vaaleansinisen taivaan. Aurinko on kalpeankirkas, valkoinen, se paistaa matalalta ja heittää pitkiä varjoja. Puistoissa valo suotautuu vihreiden lehtien läpi, saa ne hohtamaan smaragdeina, epätodellinen vihreys valtaa hetkeksi katsojan mielen.

Meri on tyyni, viileä tuuli ei jaksa nostaa aaltoja. Yksinäisiä veneitä kulkee hitaasti sataman väyliä, toiset ovat matkalla kohti rantaa, toiset kohti ulappaa ja muutaman tunnin kuluttua alkavaa hämärää. Kaivopuiston rannan kävelytiellä ei näy jälkeä helteisten kesäiltojen haaveellisista maleksijoista, vastarakastuneiden leveät hymyt, kiireettömyys ja sähkö sormien ja huulien välissä on vaihtunut tuulipukujen kahinaan ja pitkiin askeliin, toisten kohdalla tyhjiin katseisiin ja kuulokkeisiin korvilla, kädet nyrkissä tai syvällä taskuissa.

Lännestä saapuu kiireetön kaksikko. Nainen, hieman alle kolmenkymmenen, on viehättävä, hoikka, tummat hiukset on leikattu lyhyiksi. Vaalea takki on auki, kädet ovat takin taskuissa, silti eloisat, takin helma heiluu käsien tahtiin. Askel on keinuva, ryhti suora, kasvoilla on hymy ja keho kertoo samaa sanomaa.

Mies on iättömän vanha. 70, 80, ikää on mahdoton arvata. Hiukset ovat muuttuneet tummista hopeisiksi, vuosien paino on vetänyt hartioita kasaan ja kaulaa eteen. Mies on ollut pitkä, on edelleen, ja epäilemättä hän on myös ollut komea. Askel on hidas muttei lyhyt, paljaat kädet ovat ristissä selän takana. Mies puhuu, nainen kuuntelee, askelet käyvät samaan tahtiin.

Kävelytien kapealla kohdalla Ursulan suunnasta tulee kaksi keski-ikäistä naista rinnakkain. Mies pysähtyy, astuu askelen sivuun. Kun naiset ovat muutaman metrin päässä, mies ottaa lakin päästä ja tervehtii. Naiset eivät reagoi, jatkavat kiireistä matkaansa. Mies pistää hatun päähän, kädet takaisin selän taakse ja jatkaa naisen kanssa matkaa. Merellä mies soutaa puuveneellä saareen, ulapalla on utua.

Alastomuus

On asioita, joiden poistaminen tekee ihmisestä alastoman. Riisu vaatteet niin keho on paljas ja sitä kannetaan joko ylväästi tai häpeillen. Riisu valta tai asema siihen nojaavalta, niin näet alastoman sielun, paljaan ja yksinkertaisen. Tänään minä ajoin pois parran, ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen. Minä olen alaston, leukaa paleltaa.

Kaikkea ei voi tietää

Maailma on mysteerejä pullollaan. Kuinka pyramidit rakennettiin? Mikä Tunguskassa räjähti? Mikä on Antikytheran koneen alkuperäinen käyttötarkoitus? Miksi miehillä on nännit? Ja miksi kadunvarsille päätyy yksinäisiä kenkiä?

Yksinäisten kenkien mysteeri on äärimmäisen kiehtova. Lähestytään kysymystä järjestelmällisesti. Näemme kengän kadun varressa, yllättäen, viimeiksi eilen aivan konttorin lähellä suojatien laidassa oli valkoinen lenkkari. Se ei ollut erityisen suuri, ei myöskään silmin nähden pieni, sanotaan siis keskikokoinen. Yön sade ja kävellyt kilometrit olivat iskeneet siihen rujon harmaan patinan. Miksi se on siinä, ja missä sen pari on?

Pienet kiinalaiset tai taiwanilaiset kädet ovat sen kerran ottaneet laatikosta, viereisestä laatikosta sen parin, ja samat kädet ovat pakanneet ne yhdessä pahvilaatikkoon ja poistuneet 12 tunnin työpäivän jälkeen McDonaldsille syömään päivän ansiot yhdessä toisten pienikätisten kanssa.

Laatikon tie vei jonnekin Espoon peräkorpien urheiluliikkeeseen, jossa sitä auotaan, suljetaan ja auotaan taas kun vähemmän pienikätiset ja enemmän McDonaldsissa syöneet etsivät turvonneisiin jalkoihinsa sopivia kenkiä. Viimein joku löytää sopivat ja kantaa ne laatikossa kassalle, jossa vielä kerran tarkistetaan, että laatikossa on kaksi kenkää, ei enempää eikä vähempää, ja että ne ovat samaa kokoa. Kotona ne on vedetty jalkaan, niitä on ihasteltu peilistä ja niillä on kävelty eteisessä ja myöhemmin pitkin katuja ja kujia. Kuitenkin, nyt edessäni kadulla on vain yksi kenkä.

Missä se toinen on? Vetääkö kenkäparin omistaja toisen kengän jalkaansa eteisessä suunnitellessaan pikaista retkeä lähikauppaan ostamaan jotain itse aiheutettuun pahaan oloon tehoavaa, mutta matka katkeaa, koska se toinen kenkä on tuossa jalkojeni juuressa? Onko toinen kenkä jossain lähistön pensaassa, onko se vielä jalassa kiinni? Sataa, on ollut kurja yö, toivotaan ettei näin ole. Kengättömän jalan kastumisesta saisi varmasti vuosituhannen flunssan eikä sille nenän vuotamiselle olisi loppua.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä ilmeisemmäksi käy, että se kadoksissa oleva kenkä on tätä löytämääni mielenkiintoisempi. Tämä kenkä on tässä, voin potkaista sen ohi ajavan kaupunkimaasturiporvarin renkaiden alle tai nostaa lähimpään roskakoriin, tai jättää sen seuraavan kulkijan iloksi ja huvitukseksi. Siinä puuttuvassa kappaleessa on kaksin verroin mysteeriä, siitä ei tiedetä kuin se, että se on joskus ollut olemassa.

tuntemattomat tunnit

Me olemme maan tuhkaa joka hetkeksi jaloilleen nousee, hengittää puhuu ja rakastaa.

Me olemme tumman pilven vesi joka pieninä pisaroina lankeaa, herättää ravitsee ja hukuttaa.

Me olemme haihtuvien kielikuvien tyhjyys joka sumussa kaikuu, olemisen ja olemattomuuden välisen rajan sietämätön keveys saa minut saarnaamaan taas.