On nälkä

Uunin pelti on eilisillan jäljiltä hellan päällä, ruskea paperi on hyvävointisen näköinen. Jääkaapissa on paketti pinaattilettuja. Otetaan paketti ulos, avataan ja ladotaan pellille puolet paketista. Se tekee nykyisin 10 lettua. Opiskeluaikoina lettujen lukumäärä noissa paketeissa vaihteli. Nyt jännitystä ei enää ole jäljellä. Työnnetään letut uuniin alhaalta laskien toiselle tasolle ja lyödään luukku kiinni.

Vanha matkapuhelin toimii ajastimena. 13 minuuttia on juuri oikea aika, uuni ehtii lämmetä ja letuista ei vielä tule kuivia käppyröitä. Käynnistetään tietokone, päivän sarjakuvakierros ja muutama fillarifoorumi, ehkä joitakin blogeja. Ruokahalua on hyvä herätellä kettukarkeilla. Puhelin rämähtää, aika on kulunut, meni nopeasti.

Kävellään uunin luokse, ihmetellään, miksi siellä ei pala valo. Lamppu? Katsotaan katkaisijoita. Nollilla. Pistetään uuni päälle, ajastimeen 13 minuuttia. Myykää tarkkaavaisuutta ja keskittymistä arkisiin askareisiin, lupaan maksaa hyvin. Saa toimittaa suoraan tänne, mielellään pian. Saatan muuten kuolla nälkään eräänä päivänä.

Kuvittele

Piirrä valkoiselle paperille sininen viiva. Piirrä puita, kallio ja illan tuuli, punertava aurinko. Kuuntele, kuinka tuuli kohisee puissa ja viheltää kallion halkeamissa. Aisti hiipuvan auringon lämpö paljaalla ihollasi, lämpimämpi kallio selkäsi alla, helmeilevät hikipisarat ja pieni puro, kun se valuu kaulallesi. Haista katajan tuoksu ja meren suola, pisarat jotka aalloista kohoavat. Tunne pehmeät rauhalliset kädet, jotka hikipisaroista viivoja piirtävät.

Lasihelmipelikuulat

Kukaan ei tiedä hänen isänsä nimeä, koska hänen äitinsä ei suostunut kertomaan sitä tuodessaan hänet orpokotiin. Hänen äitinsä nimi tiedetään, mutta jätettäköön se mainitsematta, koska Hildenbildenburg on pieni kylä ja äiti sangen antelias, uh, hyväntekijä siis, ihastuttava vaatimaton nainen.

Huomasimme pojan älykkyyden pian hänen saapumisensa jälkeen, poika oli tuskin kahta täyttänyt. Hänen ikätoverinsa puhuivat vain muutaman sanan lauseita, mutta poika, kutsuttakoon häntä Harriksi, luki jo itselleen iltasatuja latinaksi ja muinaiskreikaksi. Tällaiset ylivertaiset älyniekat on ollut tapana lähettää oppiin Veljeskunnan eliittikouluihin, joissa heistä koulutetaan yli-inhimillisiä ajattelijoita ja esteetikkoja, jotka myöhemmässä elämässään työllistävät suuria joukkoja vaatimattomia kyläläisiä lähinnä kädentaitojen täydellisen puutteen takia.

Lähetimme kirjeen Veljeskunnan raadille, joka lupasi välittömästi lähettää arvioijan. Eräänä viileänä syysaamuna orpokodin kolkutin kalahti kahdesti, oven takana seisoi harmaapäinen mies viulukotelo kainalossaan. Vein hänet vierassalonkiin ja lähdin etsimään Harria. Vain vähän tiedetään tästä ensimmäisestä tapaamisesta, mutta tiedämme, että Harri ymmärsi sen jälkeen olevansa Valittu, ja tämä tieto eristi hänet lopullisesti ikätovereistaan, jotka olivat kiinnostuneita lähinnä keinumisesta ja hiekkalaatikkoleikeistä.

Myöhemmin, kolmen vuoden kypsässä iässä Harri kertoi minulle muutamin sanoin tuon mullistavan tapaamisen seurauksista, kun istuimme orpokodin puutarhassa auringonlaskun aikaan shakkia pelaamassa ja tummaa ylämaista punaviiniä nautiskelemassa.

- Sinä hetkenä koin kuin taivaat olisivat avautuneet, transsendentiaalinen valo lankesi pilvien välistä maahan ja valaisi kasvoni, ja näin koko maailman edessäni, pienenä jalkojeni juuressa, ja näin elämäni edessäni, suorana polkuna kohti lasihelmipelikuulapuhallusmestarin virkaa, ja vähintäänkin Nobelin arvoista kirjallista menestystä.

Hämmästelin hänen varhaiskypsyyttään ja jo varhain osoitettua kiinnostusta tuota ikivanhaa ja samalla äärimmäisen modernia peliä kohtaan, peliä, joka on kaiken olevaisen synteesi ja joka muuttaa muotoaan sitä mukaa kun tarina kehittyy kirjailijan mielessä, kirjailijan, joka ei itsekään koskaan saanut kiinni pelistään eikä vaivaantunut keksimään sille edes sääntöjä.

Pian tämän illan jälkeen Veljeskunta kutsui Harrin keskuuteensa, ja elämä orpokodissa palasi vanhoihin uomiinsa. Mitä hänestä myöhemmin tuli, sen kertoo historiankirjoitus tai sairaalapsykiatrin kansio. Seuraavan talven pimeinä iltoina nautiskelin huoneessani kynttilän valossa lämmintä punaviiniä Harrin äidin, uh, henkevässä seurassa ja muistelin mennyttä kesää.

Yhtä kuin yö

Äänet kaikuvat huoneen tyhjistä seinistä. Eteerinen saksofoni viheltää unettavasti, hiljainen viulu seuraa sitä ja luo avaruutta, mieleeni kuvia puuttomista tuntureista ja saarettoman meren rantakallioista ja viileästä tuulesta. Istun pimeässä, verhot ovat kiinni. Ei ole mitään, en halua nähdä, en tulla nähdyksi. Nähdyksi. Ei, älkää. Ehkä lakkaan olemasta, jos olen hiljaa pimeässä riittävän kauan, tai ehkä sulaudun pimeään ja minusta tulee yhtä sen kanssa. Minä ja yö, eikä aamua tarvitse enää pelätä, koska se ei tule.

Ovi aukeaa, ohut valonsäde halkoo lattiaa, valokatkaisija naksahtaa. Tyhjä lampunkanta jatkaa pimeänsä hohtamista, heitin polttimon roskiin.

-Nyt ylös sieltä kuin olisit jo, myöhästyt taas koulusta.

Naisen äänessä on kireyttä ja kylmyyttä. Ovi jää auki, nainen menee eteiseen, kohta ovi kolahtaa. En ole kutsunut häntä äidiksi aikoihin, harvoin miksikään muuksikaan, hän ei ole koskaan kotona. Isä muutti pois kun olin seitsemän.

Mustien vaatteiden etsiminen pimeästä vaatekaapista on vaikeaa. Pengon ja pengon, lopulta löydän pitkähihaisen t-paidan ja reisutaskuhousut. Kaadan kahviin maitoa, selaan hetken lehteä. Kello on yhdeksän, pitäisi olla jo koululla. Vedän hitaasti maiharit jalkaan ja painavan repun selkään, lähden kävelemään.

Matematiikan opettaja kurtistaa kulmiaan. Vanha kelmeä mies, ohut harmaa tukka, kiiltävä päälaki. Pyylevä vatsa on peitetty korkeavyötäröisiin housuihin ja kauhtuneeseen kauluspaitaan.

-Jaa, herra suvaitsi tulla tänään kouluun.
-Sori, nukuin pommiin.

Istun tyhjään paikkaan seinän vierelle. Opettaja jatkaa, nariseva ääni selostaa jotain, vajoan ajatuksiini. Miten selviän tästä päivästä ensi yöhön asti? Vatsaa kouristaa, ei se kahvi. Ahdistaa.

Tunti loppuu, ja luokka alkaa tyhjentyä. Pakkaan tavaroita laukkuun, kun takaraivossa tärähtää. Vihko putoaa lattialle. Pienet valkoiset pisteet vaeltavat verkkokalvoilla.

-Terve Niko. Jätkä tuli taas skoleen.
-Joo, tulin.

Tuukan suu hymyilee leveästi, Timon ilme on yhtä tyhjä kuin aina.

-Välkällä tavataan.

Tuukan kenkä laskeutuu vihkon päälle ja pyyhkäisee sen lentoon. Se törmää tuoliin ja jää lattialle repsottamaan. Tuukka ja Timo kävelevät käytävään. Haen vihkon ja suljen repun. Yön tyhjyys valtaa mieleni, päätä särkee. Tunnustelen taskuani, on se siellä.

En mene välitunnilla pihalle, onnistun välttelemään valvovaa opettajaa. Seuraava tunti on englantia, opettaja on nuori nainen, valmistui viime talvena. Hänellä on pehmeä ääni, mutta sekään ei puhu ystävällisiä sanoja. Tunti loppuu lyhyeen, taas yksi välitunti. Tuukka ja Timo poistuvat ulko-oven suuntaan, viivyttelen hetken ja livahdan vessaan. Menen laitimmaiseen koppiin ja lukitsen oven. Joku tulee vessaan, ovi kolahtaa. Istun aivan hiljaa, yritän olla hengittämättä. Kuluu minuutti, toinen, ääntäkään ei kuulu. Kello soi, on seuraavan tunnin aika. Ovi kolahtaa. Nousen pöntöltä ja avaan oven. Kaksi kättä tarttuu kurkkuuni, puristaa ja kaataa lattialle.

-Oliko pitkä hätä? Mitä jos pestäisiin noi sun paskaiset hiukset?

Kädet tarttuvat kaulukseeni ja vetävät pystyyn. Työnnän käteni taskuun, vedän ulos ja huitaisen taakseni. Huuto, ja jotain lämmintä purskahtaa kädelleni. Ote kauluksesta irtoaa, juoksen ulos, pihalle, koko matkan kotiin.

Mies puhuu rauhallisella äänellä. Hailakan sininen kauluspaita, harmaat hiukset ja viikset, pöydällä on nippu papereita, puhelin ja vanha tietokone. Avoimessa kalenterissa ei ole kovin monta tyhjää kohtaa.

-Se selviää kyllä hengissä, mutta joutuivat tekemään suuren leikkauksen. Miksi sä teit sen?

Hiljaisuus, mies hengittää syvään, odottaa. Mieleni on tyhjä, ei ole ajatuksen ajatusta, ei ensimmäistäkään sanaa. Katson sälekaihtimien läpi pihalle, koivun keltaiset lehdet lentävät tuulen mukana, raskaat pisarat ropisevat ikkunan peltiin ja lasiin. Kohta on talvi, tuntureilleni sataa lunta.

Konsonantteja

Pienen auton täyttää konsonanttivoittoinen kireä puhe, lauseet ovat lyhyitä, sanan tai kahden mittaisia. Ärtymys alkaa kiristää hartioita ja leukaperiä, vasen käsi nojaa ovenkarmiin ja tukee välillä epäuskoista päätä. Välillä pää kääntyy hitaasti vasemmalle, oikealle, uudestaan ja uudestaan. Ei. Ei. Ei näin. Fiksumpi mies olisi kääntynyt takaisin ensimmäisistä valoista, edessä oleva epätoivo oli jo silloin aavistettavissa. Olisi voinut mennä takaisin konttorille, leimata kellokortin uudestaan ja kerryttää saldoa pari tuntia. Typerämpi mies ajatteli, että on perjantai, kotiin pitää päästä. Niin ajattelivat tuhannet muutkin, ja mikä kestää normaalisti noin puoli tuntia kesti tänään reilut 50 minuuttia, ja sisälsi eksoottisen reittivalinnan kun sellaiseen tarjoutui tilaisuus. Joskus on mentävä kohteesta poispäin päästäkseen nopeammin perille, ja se tie vei tänään suoraan etelään kohti keskustaa ja väljempiä vesiä.

Tässä maassa lienee vain yksi kunta, jonka liikennesuunnitteluosaston mielestä liikennevalot moottoritiehen verrattavalla valtaväylällä ovat ihan hyvä ajatus. Kunnan nimen keksimisestä ei saa pisteitä saati papukaijamerkkejä.

Joskus

Joskus sanat tulevat helposti, niitä virtaa, hyviä ajatuksia, ne kasvavat ja kehittyvät, ja tarina kulkee. Tiedän, mitä se minulta vaatii, mutta haluanko antaa vaaditun? On kaksi tarinaa, se jota eletään ja se josta kirjoitetaan. Jos ensimmäinen on tyhjä, jälkimmäisestä tulee vain toisten tarinoiden jäljitelmä, kuin vääristävä ja värjätty peili. Tiedän, että minun täytyy täyttää ensimmäistä, tiedän mitä puuttuu. En tiedä, mistä sen puuttuvan löytää. Kun on mistä ammentaa, on aika yksinäisyyden, hiljaisuuden ja suljettujen puhelimien. Se aika tulee kun lentopalloverkot kerätään pois laitakaupungin kentiltä. Pallo, verkko ja hiekkaa varpaiden välissä, joskus on hyvä ettei tarvitse ajatella muuta kuin seuraavaa syöttöä.

Sateet

Muistan sen ensimmäisen talven, jolloin lunta ei tullut. Vettä alkoi sataa marraskuun ensimmäisellä viikolla, välillä ohutta tihkua ja toisina päivinä raskaita pisaroita, joita tuuli painoi läpi takin kuin takin, tuuli, joka repi sateenvarjot riekaleiksi. Silloin tiehallinto kielsi nastarenkaiden käytön napapiirin eteläpuolella, jos nyt jollain sattui vielä sellaisia olemaan, ja lisäksi varaa ajaa autolla.

Vesi nousi ensimmäisenä Savelan tulvaniityille, Viikin pelloille ja Arabianrannan kentille. Tämä tapahtui sateen kolmannella viikolla. Kauppatorille oli jo muutamaa vuotta aiemmin rakennettu tulvavallit, mutta avoimille rannoille täyttömaalle rakennettuja lähiöitä ei oltu ehditty suojata. Viidennellä viikolla torjuntaoperaatio lopetettiin hyödyttömänä, ja alkoi Hernesaaren, Kalasataman ja Lauttasaarenselän evakuaatio. Pois kuljetettiin ihmiset ja kaikki, mitä he kerralla käsissään saivat kulkemaan. Se ei ollut paljon. Seuraavaksi menivät Arabianranta ja Munkkiniemi, ja liikenneyhteydet Lehti- ja Kuusisaareen katkesivat.

Meloin niihin aikoihin pitkin Kalasataman katuja, en enää muista tarkkaa aikaa sateen alkamisesta. Rantauduin Tornin rappukäytävään, köytin kajakin portaan kaiteeseen. Kaikkialla haisi home, rappukäytävät olivat täynnä romua ja säleitä murretuista ovista. Hyödylliset tavarat hävisivät hiljalleen, kun joku keksi niille käyttöä. Vain oleellisimmat vietiin, kukaan ei jaksanut soutaa tarpeettomien romujen kanssa. Joihinkin asuntoihin oli muuttanut uusia asukkaita, tunsin savun hajun. Parketeista ja kaappien ovista ja huonekaluista sai hyvää polttopuuta, ne olivat pysyneet kohtuullisen kuivina. Nuotion leimu näkyi yhden särjetyn oven halkeamasta. Jatkoin matkaa ylös, halusin päästä katolle. Korkeiden talojen rakentamista pidettiin hyvänä ajatuksena vielä hieman ennen sateiden alkamista. Tähän taloon oli arkkitehti piirtänyt 32 kerrosta. Kävin usein kävelemässä Tornin juuressa sen valmistumisen aikaan, mutta ylös ei päästetty ulkopuolisia, enkä voinut edes haaveilla ostavani asuntoa tästä talosta, näiltä seuduilta.

Ylimmässä kerroksessa oli saunaosasto. Kaikki puupanelit oli kerätty parempaan talteen polttopuuksi, ja kiukaat viety tulipesiksi. Astuin kattoterassille, joka aukesi etelään ja itään, harmaalle Vanhankaupunginlahdelle ja kohti Mustikkamaata. Tunsin kuinka tuuli heilutti Tornia, oli kuin olisin seissyt suuren laivan kannella. Tuoksui sade ja meri, ja savu.

Harmaan matalalla roikkuvan pilvimassan ja sumun seasta heijastui vain muutama valo. Sähköt olivat olleet poikki jo muutaman viikon suurimmasta osasta kaupunkia. Olivat joutuneet sulkemaan tulvan takia kaksi Loviisan kolmesta reaktorista, kolme Olkiluodon viidestä, Tampereen ainoan ja molemmat oululaiset. Viimeksi kun kuulin radiosta hätätilaministeriön tiedotteen, kertoivat, että sähköä jaetaan toistaiseksi vain yhteiskunnan kannalta kriittisille toimijoille ja toiminnoille. Puolustusvoimat näytti olevan jonkinlaisessa toimintakunnossa, ja ainakin osa ministeriöistä. Sörnäisten suunnalta kuului räjähdyksiä, en tiennyt, ketkä tappelevat. Olin jo silloin liian vanha. Ehkä en enää jaksanut välittää.

Kävelin hitaasti alas, tarkistin hylättyjä asuntoja. Reppu olisi ollut mukava löytää, ja veitsi tai pari ruuanlaittoon, ja pieni kattila. Veitsiä en löytänyt, mutta löysin paistolastan ja kakkulapion, niistä saa varmasti pienellä hiomisella ihan hyviä veitsiä. Pakkasin tavarani kajakkiin ja tarkistin kajakin perään kiinnittämäni ongenkoukun. Lähdin melomaan kohti itää. Vetouistimen koho poukkoili levottomilla aalloilla ylös ja alas. Saareni oli kaukana, mutta ei minulla ollut enää kuin aikaa. Työtä ei ollut, oli vain elämää tai kuolemaa. Oli sopeuduttava.

Sateet loppuivat huhtikuussa, mutta vesi ei laskenut. Olin valinnut saareni hyvin, majani oli 20 metriä silloisen merenpinnan yläpuolella. Nousuvaraa on vieläkin yli 10 metriä. Sateet tulevat edelleen joka syksy. En ole enää muutamaan vuoteen käynyt mantereella. En tiedä, onko siellä enää ketään, tai mitään. Pauke on lakannut, eikä pohjoinen taivas enää hohda punaisena.

Assosiaatioketjut

He rakentavat yhteytensä siellä missä heitä on monta, ja ilma sanoista sakeaa. Nopea puhe tempoilee tajunnanvirtana kuin orava metsässä, tärkeintä on liike ja virta, peräkkäisten hetkien katkeamaton ketju. Se on peli, jota vain nopeimmat pelaavat hyvin, he hallitsevat käänteet, palautukset ja assosiatiivisen sivuaskelen, ja tietävät milloin sekunnin hiljaisuus merkitsee uuden erän aloituksen paikkaa.

Seuraan peliä kiinnostuneena. En pysty osallistumaan, pyörittelen sanoja ja ajatuksia, mutta niistä tulee valmiita liian myöhään tai ne ovat liian triviaaleja ja jätän ne sanomatta. Seuraan ja talletan toisten assosiaatioketjuja, painan mieleeni tarinoita, joita leijuu ilmassa kuin pölyä. Sitten, joskus hämärinä iltoina ja hiljaisina aamuina koostan niistä toisia tarinoita, joissa on eri juonet, eri henkilöt, ja vain yksi tietää, mistä kaikki saa alkunsa.

Kyseessä on kaksi versiota samasta pelistä- puhuttu, joka luo yhteyttä ihmisten välille, ja kirjoitettu, joka luo yksisuuntaista yhteyttä heistä minuun: tiedän, mitä he ajattelevat, mutta minusta ei saa otetta, minä olen kulkuri, se joka lähtee. Kävelen hiljaa kirkkaan tähtitaivaan alla, levollisena ja tyynenä, tiedän saaneeni taas jotain ja antaneeni niin kovin vähän. Hiekka rahisee kenkieni alla, lamput heittävät kalpeita säteitään pieneen metsään. Yön sumu alkaa nousta.

Pelit

Avaan kabinetin oven, tummaa tammea, kahva on kuparinhohtoinen. Puheensorina on tasainen, jostain kuuluu Henttosen karhea nauru. Tumma parketti ei narise jalkojen alla. He istuvat nojatuoleissa ikkunan ääressä. Kabinetin sisustus on karun maskuliininen, mustaa nahkaa, tummaa puuta ja raskaat siniset verhot, mustia pukuja ja raskaita koruja, kultaa. Kaadan itselleni lasin konjakkia, lasken salkkuni pienelle pöydälle ja kävelen ikkunan luokse. Kaupungin valot hehkuvat hämärtyvässä illassa allamme, läntinen taivas on punahehkuinen. Ihmiset kadulla allamme ovat pieniä kuin vesimelonin siemenet.

- Hei Virtanen? Saitko sä ne paperit tehtyä?
- Tuolla ne on salkussa.

Nyökkään pöydän suuntaan kääntämättä katsettani ikkunasta. Näen heijastuksesta, kun Henttonen nousee vaivalloisesti nojatuolista, huojuu hetken ja laahustaa hakemaan salkkua. Nojatuoli narahtaa kun hän taas istuu. Salvat naksahtavat, paperit kahisevat. Henttonen löytää oikean paperin ja alkaa lukea. Muut ovat hiljaa, odottavat pomon reaktiota. Tiedän katsomattakin, mitä hänen kasvoillaan tapahtuu seuraavien minuuttien aikana. Ensin tulee valkoinen kalpeus, sitä seuraa hohtava punaisuus ja pienet pisarat otsalla alkavat kasvaa, pian ne valuvat puroina. Koskaan ei voi varmasti tietää, mitä sitten tapahtuu. Toiset ovat hiljaa, toiset huutavat. Henttonen huutaa, aina sen pitää olla äänessä.

- Ette te voi näin tehdä! Ette mulle!

Käännyn hitaasti ikkunasta, katson häntä silmiin. Pienet purot valuvat tomaatinpunaisilla kasvoilla, valkoinen paita on märkä, kädet ja hartiat tärisevät. Hän kampeutuu seisomaan.

- Olisit miettinyt sitä ennen sopimuksen tekemistä.

Henttonen nostaa käden sydämelleen, ei kai mikään kohtaus? Ei, tärisevä käsi kohoaa, siinä on pieni pistooli. Hän tähtää minuun ja vetää liipasimesta kerran, kahdesti, tunnen tärähdyksen rinnassani, kuulen särkyvän lasin helinän ja Henttosen huudon, sitten iskurin naksahduksen kun se lyö tyhjää. Poimin pienen lytistyneen luodin takin rintamuksesta taskun kohdalta, neppaan sen sormilla lattialle Henttosen eteen. Sirpaleliivit. Juon konjakkilasini tyhjäksi ja lasken sen ikkunalaudalle. Särkyneestä ikkunasta virtaa viileää yöilmaa sisään. Taputan Henttosta olkapäälle kävellessäni ohi.

- Hyvää viikonloppua. Palataan asiaan maanantaina.

Yöllä

tuntea yksinäisyys, tuulen levollisuus ja valkoisten aaltojen pehmeys kun ne rantakalliolle murtuvat

tuntea kaipuu, se on lämpö kynttilänsydämen yllä, palava ilma joka tukahtuu kun sen käteesi suljet