Rallattaa

Pyörä on illan sateiden jäljiltä märkä. Mietin hetken, vaihtaako pelikamoista ajokamoihin vai ei. Sataa niin paljon, että on varmaan parempi olla vaihtamatta. Lyhyet shortsit ja t-paita painavat märkinä vähemmän kuin pitkät versiot samoista vaatekappaleista. Pyörässä ei ole lokasuojia, eikä juuri mitään muutakaan. Kaksi rengasta, runko satuloineen ja tankoineen, ei vapaaratasta. Polkiessa kuuluu iloinen rallatus.

Vedän kypärän päähän ja hanskat käteen. Kaverit kiipeävät autoihinsa, minä napsautan ajokengät lukkopolkimiin. Lentopallo painaa ikävästi selkää, mutta sitä ei tämän paremmin pysty laukkuun pakkaamaan. Muutama kova polkaisu putkelta, ja pyörä on vauhdissa. Mittari sanoo 30km/h. Vesi piiskaa kasvoja, ropisee kypärässä. Lasit ovat hetkessä vesiraitoja täynnä.

En tiedä, onko tie liukas. Tulen ensimmäiseen kurviin varoen, ei ongelmia. Kiihdytän takaisin matkavauhtiin, tuulee selän takaa. Polkeminen on kevyttä. Housut alkavat tuntua märiltä, eikä reppu suojaa takapuolta. Matkaa on takana alle kilometri, edessä lähes yhdeksän.

Ainoat matkalle osuvat liikennevalot näyttävät vihreää, ja pyyhkäisen suoraan risteyksen yli. Keskellä tietä on suuri lätäkkö, kuivemmalla kelillä yrittäisin kiertää sen, nyt ei ole mitään väliä. Seuraavasta risteyksestä pitää kääntyä oikealle, takarengas tuntuu kevyeltä jarrutuksessa. Täytyy olla varovainen. Vesi alkaa tunkeutua ajokenkien läpi, päällyskangas ei pidä vettä.

Teollisuusalueen läpi ajaminen on tylsää kuivalla kelillä. Nyt se on hirveää. Tuuli alkaa puhaltaa vastaan, ja kylmä alkaa kangistaa jalkoja. Nopeus laskee, samoin mieliala. Onneksi pelit olivat hyvät, ei harmita pahasti. Rraah.

Teollisuusalueen jälkeen risteyksessä on kaksi moposkooteria, ja oikealta tulee pyöräilijä. Toinen mopo ei käy, tyttö potkii sitä eteenpäin, yrittää välillä käynnistää. Ajan ohi. Pyöräilijä seilaa kapeaa pyörätietä laidasta laitaan, ei näe eikä kuule mitään. Tietä, Rraah, Dura-ace rallattaa. Tie kääntyy, tuuli kääntyy selän puolelle ja matkanopeus nousee hyväksi. Ohitan hitaamman polkijan tien puolelta, tilaa vajaa puoli metriä. Vesi on löytänyt tiensä myös ajokenkien pohjarei´istä sisään, klossien ruuvinkolot ovat suojaamattomat.

Näen sivusilmällä, että takaa tulee auto. Lasken sen ohi ja tiputtaudun ajoväylälle sen perään. Pyörätie lähtee tässä omituiselle sakkokierrokselle, autotien ylittämällä välttää yhdet liikennevalot. Tien ylityksen jälkeen tulee tiukka kurvi, takapyörä menee lukkoon ja lähtee luistamaan sivulle. Hups. Tahaton skidaus. Kevennän painoa kammilla ja pysyn pystyssä.

Viimeinen pitkä suora, alan olla kohmeessa. Kuivaa ei taida löytyä enää kuin selästä repun alta, ja pienet suikaleet reisien sivuilla. Sade on liimannut shortsit reisien päältä kiinni, ja renkaista roiskuva vesi on kastellut ne takaa. Viimeinen mäki on pitkä, jalat alkavat mennä hapoille. Rraah.

Rapun ovi on auki, nostan pyörän hissiin. Kotona nostan kaikki romut suikuun, kypärän, hanskat, kengät, pyörän. Repun heitän eteisen lattialle kuivumaan. Pyöritän takarengasta kokeeksi, dura-acen rallatus muuttuu hiljakseen rutinaksi. Kiroan mielessäni, avasin ja putsasin tuon navan viimeksi kolme viikkoa sitten. Ei jaksa, ei jaksa, ei enää. Maailman Rumin Pyörä saakoon uuden takakiekon paremmin suojatuilla laakereilla. Graafikko sanoi, että mulla on suhde tuon pyörän kanssa. En voi kiistää. Kiinnyn aina vanhoihin ja raihnaisiin esineisiin ja asioihin. Kaikki tuossa pyörässä on rakastettavaa. Paitsi se dura-ace-napa. Rraah.