Kahville

Tuuli pyyhkii autiota hiekkarantaa, ruskeaksi kuivuneet heinät aaltoilevat hiekan harjanteilla. Tasaiset siniharmaat pilvet peittävät taivaan, horisontissa ne sulautuvat mereen, joka vaeltaa kohti rantaa kohisten. Hiekassa, kivien välissä sihisee kun aallot palaavat mereen.

Harjanteen takana mäntymetsän laidassa on pieni talo. Tiilikatolla kasvaa sammalta, seinien ja ikkunankarmien maalit ovat halkeilleet. Ikkunoissa on auringon haalistamat verhot, ne on vedetty kiinni. Talo on pimeä, punatiilestä muuratusta piipusta ei nouse savua. Pihan ruoho on pitkää, seinää vasten nojaavan polkupyörän kumi on tyhjä, ketju ruosteessa. Heinä kasvaa runkoa vasten.

Talolle johtavan tien keskellä kasvaa heinää, vielä vihreää, vasta yöpakkanen ja lumi kuivattavat sen. Renkaiden urat ovat kaivautuneet syvälle pehmeään maahan. Harmaalta taivaalta putoaa pisara, toinen, kiihtyvään tahtiin.

Laiha mies kävelee ajouraa pitkin. Selässä on reppu, päällä maastokuvioinen sadepuku. Raskaat saappaat ottavat pitkiä askelia. Mies astuu pihapiiriin, kääntyy talon kulmalle, pysähtyy hetkeksi pyörän luokse. Tummat silmät vilkaisevat ketjua ja renkaita. Tällä pyörällä ei ole ajettu pitkään aikaan.

Mies avaa varovasti oven avaimella, kurkistaa sisään. On hämärää, ilmassa on tunkkainen tuoksu. Mies astuu keittiöön. Ohut pölykerros peittää avointa lehteä, pöytää ja tuoleja, lehden päiväys on tammikuulta. Hellalla on kahvipannu, avoin kahvipurkki on työpöydällä. Mies katsoo sisään olohuoneeseen, sohvalta katsovat takaisin kuolleen silmät. Ripsissä roikkuu pölyä.

Missa pro defunctis

Kuihtuu kesän paahteeseen jäänyt ruukkupuu – pitkät vihreät lehdet muuttuvat ruskeiksi, rapistuvat ja irtoavat, jäljelle jääneet katsovat kohti maata. Käykö niin kaikille, jotka on irti raastettu ja ahtaisiin astioihin suljettu?

Ajokoirat

”Näyttäisi, että me ollaan ainoat lähtijät. Sopiiko heti aamusta, 0900?”
”Sopiiko 10?”
”Ok”

Hiljainen kohina kantautuu unen reunoilla keinuvaan tajuntaani avoimesta ikkunasta. Tätähän ne eilen lupasivat, sadetta. Vedän peittoa ylemmäs, vielä ei tarvitse nousta. Arkiaamuina olisin tähän aikaan jo jossain Käpylän kulmilla. Makaan pimeässä silmät kiinni ja antaudun kauniiden ajatusten lämpimän jälkihehkun vietäväksi. Se oli muistutus siitä, mitä on ihmisen elämä, ja siitä, etten minäkään ole sille immuuni.

Päivä kirkastuu aavistuksen, kohina voimistuu ja välillä taukoaa. Viimein nousen ylös ja keitän kahvit. Ei ole kiire, mutta muutama asia pitää tehdä. Sotanorsun ohjainlaakeri kolisi ja paukkui viime lenkillä, se pitää kiristää. Varastin siitä polkimet eilen Maailman Rumimpaan Pyörään, ja ne pitää myös palauttaa. Takapakka ja ketju rutisevat likaisuuttaan, mutta niiden puhdistaminen tänään olisi turhuuden harjoitus, saa jäädä odottamaan kuivempia aikoja.

Hymyilen pukiessani ajovaatteita. Ei ole pitkää aikaa, kun olisin naurahtanut ehdotukselle maastolenkistä tällaisella kelillä. Punaparta soittaa pihalta, sillä on kahvin hörppäys kesken ostarin kioskilla. Pistän kengät jalkaan, hanskat, takin ja kypärän päälle ja työnnän Sotanorsun käytävään. Reisissä kihelmöi työmatka-tempon jäljiltä, parin viimeisen päivän lenkit olivat vastatuulisia.

Kosteanlämmin ilma työntyy nenään ulko-ovelta. Jään katoksen alle odottamaan Punapartaa, kokeilen ohjainlaakerin toimintaa. Ei pauku, ei kolise, ja rengas kääntyy. Kaikki on siis kunnossa. Punaparta valuttaa maastofiksinsä pihaan, nousen Sotanorsun kyytiin ja matka alkaa. Annan painovoiman viedä pyörää alamäkeen, vauhti nousee yllättävän kovaksi, ja pyörä nousee ilmaan parkkihallin kulman pengerrykseltä. Onneksi tuli kiristettyä se laakeri.

Tihuttaa. Pieniä pisaroita osuu laseihin, ne valuvat hiljaa pois. Renkaat rutisevat asfaltilla, heittävät ilmaan pisaroita. Ajamme siltaa joen yli ja ensimmäiselle metsäpolulle. Kesällä tämä polku on yksi lähiön nopeimpia, kovapohjainen ja leveä. Sateet ovat liuottaneet pinnan rikki, savi alkaa kyllästyä vedellä. Takarengas luistaa alta kurveissa. Yritän väistellä lätäköitä, mutta se on mahdotonta. Ajamme kovaa, Punaparran fiksi määrää tämän reissun polkuvauhdin. Polku päättyy kerrostalon pihaan ja lähdemme takaisin kohti jokea. Hiekkatiet ovat täynnä lätäköitä, monet niistä syviä. Väistelen niitä etten kastuisi. Sataa.

Ylen kuvausautot ovat joen rannalla, ovat pystyttäneet kesäisen tuoliryhmän ja valon kankaineen. Savinen vesi virtaa kohti merta. Jatkamme pohjoiseen. Eräässä risteyksessä tulee vastaan pieniä pyöräilijöitä sadetakeissa ja -housuissa, selässä tai pyörien pakkareilla suuret rinkat. Partiolaiset eivät säätä säikähdä, jossain pidetään ensi yönä märkää leiriä. Kumitakkien alla vaatteet kastuvat hiestä. Kohottaisin kunnioituksesta hattua, ellei se olisi remmillä kiinni leuan alla. Respect.

Haltialan peltojen reunaa kiertää polku. Ajoimme tästä kesällä Tour de Serenan aikana, nopeaa kuivaa savea, ajaminen oli helpompaa kuin hiekkateillä. Käännymme navetan nurkalta polulle, ja saamme pienen maistiaisen siitä, mitä edessä odottaa. Savi on niljakasta, kulkijoiden askelten pakkaama jälki on hieman pellon pinnan alapuolella ja vettä täynnä. Eturengas hakee uraa, takarengas luistaa hieman joka polkaisulla. Muutaman sadan metrin jälkeen polku laskee metsään. Kosken kohina kuuluu, vaikka mitään ei vielä näy. Tulemme joen rantaan, koskessa on puolimetrisiä seisovia aaltoja. Vantaanjoki näyttää oikealta joelta. Polku kulkee täällä aivan joen reunoja seuraten, ohutrunkoiset lehtipuut rajaavat molempia pientareita. Niiden oksat kaartuvat yllemme ja sulkevat osan sateesta lehtiinsä. Kova alusta on nopea ajaa, kuuluu vain kosken ääniä ja Sotanorsun jarrujen ulvahduksia mutkissa. Punaparran pyörä on edelleen äänetön.

Nousemme takaisin pellon reunaan, pysähdymme pitämään taukoa. Tästä eteenpäin on sitä kesäistä nopeaa polkua. Pohjoiseen mentäessä seuraavat pari-kolme kilometriä ovat loivaa ylämäkeä, tuulee vastaan. Ura on veden peitossa. Tätä pätkää tänne tultiin ajamaan, joten kuuluu neljä päättäväistä naksahdusta, kun ajokengät tarttuvat polkimiin. Punaparta menee edellä.

Ensimmäinen sata metriä menee aika helposti. Molemmat renkaat lipsuvat, vesi roiskuu. Mahdollisia ajouria on kaksi, vaihtelen niiden välillä yrittäen löytää paremmin vetävän. Kumpikaan ei vedä. Punaparran reidet ovat herkemmässä kunnossa ja alan jäädä jälkeen. Vaihdan pienemmälle, mutta muta syö kaiken tehon. Alan ymmärtää, mihin olemme joutuneet. Maitohappoa alkaa kertyä, molekyyli molekyyliltä, tunnen kuinka ne alkavat tukkia reisien pieniä verisuonia. Leuat aukeavat enemmän, happea. Happea. Happea. Saan suuhuni mutaa, se rahisee hampaiden välissä. Polkua on takana alle puoli kilometriä, eikä täältä pääse pois kuin polkemalla. Tämä ei ole kesäistä Espaa, tämä on Somme, tämä on Raatteen tie, tämä on Hellsinki ja nyt on syksy.

Pellon puolivälissä on pieni puinen silta ojan yli. Punaparta odottaa sillan jälkeen, hengitys on raskas. Pysähdyn hetkeksi, ei ole monta sanaa sanottavaksi. Mennään, että päästään tältä pellolta pois. Punaparta pyörittää tasaisesti, jään joka jälkeen polkaisulla vähän. Matkalla ohitamme kaksi koirankävelyttäjää, jotka katsovat jälkeemme pitkään. En pysty katsomaan kauas eteeni, näen vain ohjaustangon, eturenkaan ja pari metriä mutaa sen edessä. Näen suuren lätäkön vasta kun on liian myöhäistä. Vesi lentää korkealle, se vähän mikä ajokengistä ja sukista oli kuivaa on nyt menetetty. Pellon reunassa noiden vähien summa on yli sata metriä, olen ajaa ohi ensimmäisestä kovalle maalle vievästä polunristeyksestä.

Haukon henkeä kuin ensimmäinen vedestä maalle noussut eläin, syke on luvuilla, joihin pyöräillen harvoin pääsee. Päätämme pysyä kovemmalla alustalla tästä eteenpäin. Tihku muuttuu sateeksi, ja se tihenee, vesi ropisee kypärässä ja sitä valuu puroina kasvoille. Laseista ei näe enää läpi juuri mitään. Korkea silta ylittää joen. Olemme saapuneet juoksijoiden syntysijoille, hiekkateille alkaa tulla väkeä. Harrastajat ovat jääneet tänään kotiin, kaikilla vastaantulevilla ja ohitettavilla on samanlaiset mustat trikoot ja juoksupaidat. Täällä ollaan tosissaan, välillä vedetään pienten perkeleiden voimin. Maitohappokuolemapellon jälkeen ajo maistuu taas, hymyilyttää.

Ohitamme naisjuoksijan, askel kantaa mutta kädet eivät liiku. Ne roikkuvat alistuneina osoittaen kohti maata. Sään synkkyys tuntuu lannistaneen pienen matkaajan. Nousemme takaisin kohti Haltialaa, ja käännymme nopealle hiekkapolulle. Punaparta ajaa edessä, pyöräni kulkee kovempaa ja metsä raikaa jarrujen hätää. Yht´äkkiä Punaparta lyö renkaan lukkoon, ehdin tehdä samoin eikä tapahdu törmäystä. Edessä on pitkospuita. Niiden ajaminen on hauskaa kuivalla kelillä. Jätetään ne siis ensi kesäksi, käännymme takaisin. Hiekkatiellä alistunut juoksija tulee vastaan, ilme ei ole lainkaan lannistunut, oli tainnut unohtaa hanskat kotiin. Harrastajat ovat jääneet tänään kotiin. Mekin alamme saada tarpeeksemme. Paluumatkalla tuulee vastaan.

Kotona nostan Sotanorsun kylpyhuoneeseen ja riisun kaikki vaatteet sinne. Pesen kengät lavuaarissa, hanskat, suihkutan ajoasun ja kypärän, Sotanorsu saa myös osansa. Harmaa vesi valuu kohti viemäriä. Reisissä kihelmöi.

Taukoavat

Ei ollut vielä loppumattomien sateiden aika. Viileä aurinko karkotti raskaat pilvet iltapäivällä, lännestä puhalsi hiljainen tuuli. Kirkkaus hämmensi tottumatonta mieltä, silmiä, päivien harmaaseen synkeyteen oli turtunut. Taivaan kalpeus kavalsi syksyn tulleen, auringon paistavan matalalta. Tätä päivää ei voinut hukata, oli mentävä ulos. Kävelin hitaasti, etsin puista merkkejä yhden kiertokulun päättymisestä. Vielä ei ollut senkään aika, vasta muutama puu oli luovuttanut, todennut kasvukauden päättyneen. Matala valo värjäsi niiden keltaiset lehdet, muiden vihreät hohtavan läpikuultaviksi. Kävelin hitaasti, ajattelin elämää ja ihmisiä.

Ei ollut vielä senkään aika.

Kilpikonnia ja kuninkaita

Konttorin pölyinen lasi on sateen juovittama. Harmaat sälekaihtimet ovat puoliksi auki. Lasin vasemmassa reunassa, noin metri seitsemänkymmenen korkeudella on rasvainen tahra. Sen on siihen tehnyt pääsuunnittelija Tiihosen pää, jonka hän juuri nyt taas kerran painaa kiinni lasiin, katsoo kadulle synkin mielin. Alhaalla kadulla on loputon jono mustaa sauhua sylkeviä diesel-moottoreita, harmaata savua puskevia otto-moottoreita sekä muutamia wankeleita ja kaasumoottoreita. Siinä ne penteleet taas puhisevat kuten jokainen aamu tähänkin asti, nytkyen ja nylkyttäen kuin vanhat maakilpikonnat. Ja ne kaikki ovat Tiihosen vastuulla. Hän näkee öisin painajaisia päivästä, jolloin kilpikonnien liike lopulta täysin pysähtyy, vain musta ja harmaa savu jää, se nousee, peittää katukuilut ja taivaan kunnes öljy maailmasta loppuu. Tiihosen vaimo käyttää öisin korvatulppia.

Tiihosen pöydällä on suuri kartta, tietokoneen näytöllä toinen, siihen piirtyy pelkkää punaista viivaa. Tutut kadut, tutut risteykset ja auki revityt mukulakivet. Siellä jossain vilkkuvat loputtomat keltaiset valot katkoen valkoisten ja punaisten valojen helminauhoja. Välillä utuinen torvi halkoo aamun seesteistä pörinää, vuosaarelainen katkennut pakoputki soittaa perkussioita, pitäjänmäkeläinen laturinhihna ujeltavaa sooloa. Äänet kaikuvat Tiihosen päässä ja konttorin huoneissa. Ja hän on tämän konsertin kapellimestari. Kylmää hikeä virtaa pieninä puroina kainaloista etelään.

Tiihonen poistuu ikkunasta, ei kestä enää katsoa. Rasvatahra kiiltelee lasissa. Onneksi kilpikonnat tuolla alhaalla eivät tiedä, että täällä hän seisoo toimiston hämärässä. Viraston muutto hoidettiin salaa, eikä yhteystietoja enää ole kuin muutamalla johtavalla virkamiehellä, KRP:llä ja Supolla, joka kiistää tietävänsä mitään. Viraston posti kulkee KRP:n kautta. Vanhan konttorin seinä on edelleen musta siitä kohdasta, johon turhautunut kansalainen sijoitti palopomminsa. Tiihosen osoitetta, nimeä, puhelinnumeroa ei löydy puhelinluettelosta, eikä Tiihonen edes ole enää Tiihonen muualla kuin omassa mielessään.

Tiihonen ottaa päivän postin, alkaa avata kuoria. Hylätty. Ei vielä. Siirretään ensi vaalikaudelle. EI. Hylätty. Viimeinen kirje putoaa Tiihosen voipuneista käsistä lattialle. Kilpikonnille ei tullut rahaa, ei yhtään. Kylmän dieselin sauhu täyttää Tiihosen mielen ja valuu vaihteistoöljyn tavoin suupielestä. Mustassa kirosanassa ei ole voimaa. Tiihonen nousee hitaasti, kävelee ikkunalle. Kilpikonnat ovat samassa paikassa kuin ennen kirjeiden lukemista. Tiihosen kurkusta karkaa se ääni, jonka takia vaimo pitää korvatulppia.

Tiihonen painaa tietokoneen punaista nappia. Kaikkialla hänen valtakunnassaan valopylväät väläyttävät surullisen sarjan vihreää ja punaista, vilkuttavat hetken keltaista ja vaimenevat iäksi. Jää vain pimeys ja pörinä. Tiihonen sammuttaa huoneensa valot, sulkee oven ja kävelee hitaasti raput alas, astuu teräsovesta sivukujalle ja kävelee kohti Kaivopuiston rantaa, pysähtymättä hän astuu veteen. Sen kylmyys vihloo nilkkoja ja pohkeita. Kirotut kuninkaan kaupunkeja niemille rakentavat, ajattelee Tiihonen. Veden kylmyys ei enää vaivaa, kilpikonnien sinfonia haihtuu Tiihosen korvista. Jossain nauraa lokki.

Huijaan

Hän antoi puhelinnumeron maanantaina. “Soita sille, jos pelaaminen kiinnostaa.” Ajattelin, että miksipä ei. Soitin eilen ja sovin käyväni tarkistamassa pelin ja porukan. Tänään töiden jälkeen epäröin, pitäisikö jättää väliin. Entä jos ne ovat aivan eri tasolla, olenko riittävän hyvä? Perjantai-ilta vielä, olisiko mulla parempaa tekemistä? Lähdin kuitenkin. Ja se oli hyvä. Taso oli sopiva, tuolla on tilaa kehittyä. Pelissä oli varmuutta, jota ei sunnuntaisin ehkä tulla aina näkemään. Treenaan siis kahdesti viikossa.

Kesää ja biitsikautta odotellessa..

Kerro

Mikä on kahden ihmisen välisen etäisyyden mitta?

Mikä on se liima, joka tekee lauman?

Miksi se liima ei tartu?

Suomalaista

Lämpömittarin sininen pylväs kohoaa lukemaan 15. Aurinko paistaa ohuiden pilvien läpi, ilmassa on kostean syksyisen tuoksun aavistus- ei aivan vielä, ei tänään, mutta pian. Koivujen lehdet alkavat menettää vihreyttään, pian on aika suunnistaa metsiin kameran kanssa. Ajattelin olevani hiljaa ja rauhallisesti illan, hain kirjastosta kasan kirjoja, sitten pitäisi mennä kauppaan, ruokaa viikoksi ja jotain pientä hyvää. Pääsin juuri liikkeelle kirjaston pihasta kun puhelin rämähtää. “Lähetkö pelaamaan, ollaan siellä seiskalta?” Siniset pilvet leijuvat kevyinä kalpealla taivaalla. “Lähden.”

Kentällä ei ole ketään. Tarkistan verkon, kaivan pallon repusta ja alan harjoitella. Syöttö ei kulje, ei ole ikinä kulkenut. Olen päättänyt, että siihen tulee muutos. Hiekka on kylmää paljaiden jalkojen alla, viileys hiipii nahan alle. Kengät jalassa ei voi pelata, liian vaarallista, kanssapelaajien jalat menevät rikki. Vedän sukat jalkaan ja juoksen varovasti muutaman askelen hiekalla. Hiekan viileys ei tunnu läpi. Jatkan harjoittelua.

He tulevat kun auringon laskuun on hieman yli tunti. Ei lämmittelyä, ei ole aikaa, ensimmäinen pallo on aloituspallo. Liikkeet ovat hitaita, he ovat eilisen pelin jäykistämiä. Vain minulla on lämmin. Peli paranee pian, pitkiä palloja, kovia lyöntejä, hyviä nostoja. Peli loppuu, vaihdamme pareja ja aloitamme uuden. Uusi jako ei ole tasapuolinen, häviämme rajusti. Peli on pian ohi, vielä yksi kokoonpano kokeilematta. On jo hämärää, mutta aloitamme jälleen. Nyt olemme tasaväkisiä, pallot pitkiä. Pelin taso kääntyy jyrkkään laskuun kun aurinko laskee. Kentän laidan valo ei jaksa levittää valoaa viileään iltaan. Peli loppuu, suuntaamme kotiin. Sininen pylväs pysähtyy lukemaan 10.

Musiikista

Kun olin nuori, etsin vihaista musiikkia, energiaa, säriseviä kitaroita ja murisevia ääniä. Tulin sellaiseksi kuin musiikkini, kaikki oli mustaa.

Nyt ajelehdin kohti ruskan hiljaisuutta, tunturituulen kohinaa vaivaiskoivussa, pysähtyneisyyttä ja hidasta aikaa. Rauhallisuus ja uni ovat sävyjä, joita etsin musiikista, löydän, ja niissä lepään. Luen muiden sanoja, parempia kuin omani. Monesti ne kertovat enemmän. Ääniä, ajatuksia, kuvia ja tunnelmia, ne sekoittuvat ja niistä tulee joskus jotain uutta.

Ilmaa

Tein päätöksen jo eilen töistä lähtiessä, kun jätin paidan, housut ja kengät pukukaappiin. Illalla jouduin hetken katumaan päätöstä, koska ainoa vyöni oli housuissa kiinni, eivätkä reisitaskuhuosut tahtoneet pysyä ylhäällä ilman. Oli pimeää kun kello soi. Ilma oli harmaa, mutta pihatie näytti kuivalta. Söin rauhallisesti, pakkasin laukun ja pumppasin pyörän renkaat. Uusi satula tuntuu kovalta, mutta en miettinyt sen vaihtamista. Täytyy ajaa se sisään.

Ensimmäiset pisarat putoilivat taivaalta kun talutin pyörän pihalle. Täytyy myöntää, että mieleeni nousi ajatus pyörän vaihtamisesta autoon, joka seisoi yksinäisenä parkkipaikalla. Olen tulossa pehmeäksi vanhoilla päivilläni. Jalkaa polkimeen, napsahdus. Kevyt polkaisu maasta ja toinen napsahdus. Takki on vedenpitävä, tai oli ostettaessa. Siitä on ehkä 10 vuotta. Kevyt tihku on lämmintä eikä suuremmin haittaa. Pysyn kohtuullisen kuivana, koska Hautausmaan kevätjuhlissa on nyt irtolokarit. Suuntaan kohti suuria teitä ja niiden aamuruuhkaa, koska sitä kautta ajaessa Kuoleman mäet jäävät väliin. Ne sijaitsevat Käpylän ja Pasilan välissä radan vartta kulkevalla pyörätiellä, ja niiden ajaminen aamutukkoisilla reisillä on kuin ranteiden aukiviiltäminen korealaisilla syömäpuikoilla- mahdollista, muttei erityisen järkevää saati nopeaa.

Koskelassa sade alkaa hiljentyä, pyörätie kulkee kaistojen keskellä eikä liikennevaloista tarvitse välittää. Ensimmäiset oikean pysähdyksen vaativat liikennevalot ovat Mäkelänkadun kulmassa. Pysähdyn risteykseen, otan vasemman jalan irti polkimelta, painan nappia. Odotan. Vasemmalle puolelleni pysähtyy keski-ikäinen työmatkapyöräilijätär. En ajattele mitään, väsyttää. Vilkaisen oikealle Pyöräkaupan suuntaan. Jotain tapahtuu, huomaan menettäväni tasapainon. Klassista. Toinen jalka, se oikea, on kiinni polkimessa. Maailma on hetken hidas, se kääntyy ja pyörähtää, ja makaan maassa pyörä jalkojeni välissä. Pyöräilijätär katsoo, ei sano mitään. En sano minäkään, nousen ylös ja lyön pyörän satulan suoraan. Vihreät syttyvät, ohitan pyöräilijättären keskikorokkeella ja pyöritän loivaan ylämäkeen.

Ehdotan, että Ilmalan nimeä voisi harkita muutettavaksi. Kun Jaffahallin siltaa lähestyy pyörällä mistä suunnasta tahansa, mäen päällä ilma on se asia, josta pyöräilijällä on eniten pulaa. Ironisten ja pilkallisten paikannimien käyttö pitää lopettaa.

Alamäen tietyömaa aiheuttaa aamun ensimmäisen pyörätieruuhkan. Jonon kärjillä rullailee nuori punahiuksinen nainen, sitten joku hohtoliivitäti, keski-ikäistyvä mies hybridillä, ja jonon hännillä minä. Hohtoliivi suuntaa kohti Pasilaa ja punahiuksinen pyörittää vauhdilla alamäkeen, painovoima kuljettaa myös hybridiä kovaa. En pysy perässä, ei jaksa urheilla. Mäen alla on tasamaata, ja hybridin koneesta loppuu teho. Ohitus on nopea ja helppo. Hetken kuluttua vastaan polkee tuttu hahmo, Viikingin broidi. En ehdi reagoida, tervehtiä. Punaiset hiukset tavoitan vasta Manskun risteyksessä, seisomme valoissa pitkään. Hän lähtee heti tien ylityksen jälkeen kohti Pikku-Huopalahta, minä nousen mäkeä kohti Munkkaa.

Munkan suora on miellyttävä pyöräilijälle. Ohi lipuvat autojonot, tuskastuneet ilmeet ja merituulen raikkaus. Pyörällä suoran ajaa varmaan puolet nopeammin kuin autolla. Suoran päässä pysähdyn taas valoihin, ja siinä odotellessani punaiset hiukset tulevat taas. Sillä on näköjään toisenlainen reittisuunnitelma, suunta näyttää olevan sama. Hän saa paremman lähdön valojen muuttuessa vihreiksi. Ajan muutaman pyöränmitan päässä takana, katse kiinnittyy tottuneen työmatkapyöräilijän lihaksikkaisiin pohkeisiin. Suojatieshikaanit loppuvat ja punaisten hiusten vauhti tasaantuu. Vauhti on hieman hidas, veri kiertää jo reisissä ja ajoittain polkeminen tuntuu hyvältä. Ohitan.

Meren päällä roikkuu ohutta harmaata sumua, eilisaamun kauneudesta ei ole tietoakaan. Välillä tuntuu kuin olisi jarru päällä. Katson mittarista vakionopeuden, pakottaudun pitämään sen yllä ja punahiuksisen takana. Työmatkatempossa ei saa hävitä, kertaalleen ohitettuja ei saa laskea ohi kuin liikennevaloissa odotellessa. Matka on kohta ohi, pyörä lukkoon kaiteeseen ja mies suihkuun.

Työpäivän päättyessä sateet ovat tauonneet, jättäen ilmankosteuden niin lähelle kolminumeroista lukua kuin mahdollista. Ilma on lämmin, ja pyörittäminen tuntuu helpolta. Hetkelliset nopeudet nousevat, mutta keskinopeus pysyy paikallaan. Ylämäet syövät flunssan heikentämiä jalkoja liikaa, en saa vauhtia pysymään.

Aamuinen näky toistuu Munkan suoralla, autojen punaiset valot tulevat vastaan kuin vesi hitaasti virtaavassa purossa. Mieleni tekisi mennä polkemaan keskiviivalle, vetäisi sormenpäällä viivaa autojen sivuikkunoihin… Suoran loppupäässä on kaksi liikkuvaa estettä- bussipysäkki, bussi seisoo ovet auki pysäkillä, ihmisiä seisoo pitkin poikin pyörätietä. Aivan keskellä on nainen pienen lapsen kanssa. Lapset ovat arvaamattomia, kierrän aika kaukaa oikealta aivan asfaltin reunaa pitkin, sitten teen nopean nykäisyn keskemmälle ja väistän nuorehkoa naista. Uusi este odottaa parin kymmenen metrin päässä. Bussin oksentamat ihmiset vaeltavat kohti risteystä kuin muurahaiset kohti kuollutta varista, eikä minulla ole kelloa. Alla on cyclo cross- runko, joten teen tilanteen vaatiman ratkaisun ja käännän nurmikolle, ohitan koko joukon sitä kautta.

Ilmalan ylämäessä joku tulee kesken kapeikon vastaan, katson teräsaitaa, miten lähelle voi mennä, ettei poljin ota kiinni. Vastaantulija tehvehtii, ehdin moikata itsekin. Ville taas. Teemme samanmittaista päivää.

Viimeisen kilometrin rankaisu on se tavallinen, ei tännekään kannata sitä Ilmalaa siirtää. Hiki virtaa kuin joki, väsyttää. Käännän suihkun veden kuumalle ja annan lämmön levitä väsyneisiin lihaksiin