Talviaika

Pimeä tulee viideltä. Kävelen Eirasta alas kohti rantaa hämärän viime hetkillä. Tuulee mereltä, ohut sumu solmii yhteen tumman meren ja taivaan, tuoksuu kosteus, suola, märkä asfaltti ja maatuvat lehdet. Sumu tunkeutuu ohuen takin alle, vedän vetoketjun kiinni, kädet kaivautuvat syvemmälle housujen taskuihin. Katuvalot valaisevat paljaita puunrunkoja ja niitä muutamia, joissa vielä on lehdet. Neliskulmaiseksi leikattu puu loistaa yksin vihreänä seistessään keltaisten lehtien matolla. Valo värjää sen lehtiä, luo pitkiä varjoja, jotka vaeltavat tuulenpuuskien tahdissa. Pienet pisarat taittavat valoa lampun ympärillä, laskeutuvat kasvoilleni.

Tuli lepattaa merenkulkijoiden patsaan kärjessä, heittää oranssia valoaan betonisiin kärkiin. Pysähdyn katsomaan. Tuuli riepottelee liekkiä, välillä vain pilarien hehku kertoo sen edelleen palavan. Istun teeni kanssa kahvilan ikkunanpöytään. Viimeinen valo hiipuu, jää vain laitureiden valot, niiden keilat halkovat mustaa vettä, aallot sirottavat siltoja. Yö soittaa sielun säveliä, kaupungin ja elämän levottomuus kääriytyy hiljaiseen odotukseen, maailma pysähtyy. Minä en vihaa yötä. Ehkä sen pysähtyneisyys tuo taas sanat kynään, tarinat paperille. Tee höyryää kupissa.

Jos ikinä

Muistatko Maailman Rumimman Pyörän, sen jonka napa rallattaa, jonka viimeisen laulun piti jo olla laulettu? Se seisoi pitkään parvekkeella, tiaiset nokkivat ohjaustangon korkkiteippiin pieniä kolmikulmaisia koloja, istuivat pinnoilla ja olivat harakoita paossa renkaiden ja seinän välissä. Osia oli riisuttu, siirretty toisiin pyöriin, paineet renkaissa laskivat.

Eräänä iltana nostin sen sisään, pumppasin renkaat ja kävin ajamassa pienen kierroksen. Etujarru vailla kahvaa ja vaijeria, kovaa ei voinut ajaa, mutta joku siinä heti sytytti. Rumuudessa on luonnetta, jota Hautausmaan Kevätjuhlissa ei ole. On kuin asettaisi rinnakkain pienen italialaisen urheiluauton ja ruotsalaisen hyötyajoneuvon. Aloin miettiä, mitä sille tekisin.

Kaupoista sai vähän osia, kavereiden romulaatikoista lisää,  kohta Rumuus siirtyy taas kaduille ja teille, aavistuksen eri näköisenä, aavistuksen toimivampana. Se piste, jonka jälkeen ei voi enää sanoa, että “halpahan tämä on,..” on ohitettu. Jos ikinä joku lähipiiristänne alkaa osoittaa kiintymystä vanhoihin raihnaisiin esineisiin, suunnatkaa napakka potkaisu kannikkoihin ja yrittäkää kääntää huomio toisaalle.

Ei unohdusta

”I am become Death, the Destroyer of Worlds”, siteerasi tummatakkinen mies intialaista saagaa, kun keltahohtoisen sienipilven ensimmäistä kertaa näki. ”You have became Death, the Destroyer of Worlds”, huutavat tuhannet ja taas tuhannet kuolleet sielut, nyrkit pystyssä silmänkantamattomiin, mustat ja harmaat varjot hehkuvaa taivasta vasten, tummatakkinen mies kääntyilee levottomana sängyssään yltäpäältä hiessä. Varjot yhtyvät, nousevat ilmaan, saavat ihmisen hahmon, se nauraa ivallisesti ja kohottautuu seisomaan. Varjo peittää miehen, taivaan hehku himmenee. Hahmo kohottaa raskaan miekan kaksin käsin, heilauttaa sen laajassa kaaressa kohti miestä, joka seisoo lamautuneena kädet korville kohotettuna. ”You have became Death, the Destroyer of Worlds” – kuolleiden sielujen rytmikäs huuto kaikuu tyhjän taivaan alla, sanat valuvat jäätä.

Miekan terä, puhtaan vihan teroittama, osuu miehen kaulaan, raivaa tiensä läpi ihon, valtimon, nikaman luun läpi selkäytimeen. Viimeinen sähköimpulssi aloittaa matkansa aivoihin, löytää perille ja mies herää säpsähtäen istumaan. Sydän takoo kuin seppä alasinta, hiki virtaa. Mies istuu pimeässä uskaltamatta liikkua, kuuluu vain herätyskellon vaimea tikitys. Kylmä hiki kuivuu selkään ja otsalle, kuumeiset silmät tuijottavat ohuen verhon läpi itäiselle taivaalle. Viimein nouseva aurinko valaisee huoneen, mustaksi jäävät vain miehen silmänaluset ja mieli, kuolleiden sielujen täyttämä. ”You have became Death, the Destroyer of Worlds” kaikuu jokaisessa sydämenlyönnissä.

Pöly

Kellot kaupungin laidoilla käyvät eri tahtiin. Aika on tuuli, se valuu alas pilvistä, kohisee männyissä ja lehdettömissä koivuissa, työntää edellään aaltoja tummalla merellä. Kaikkialla ei tuule yhtä kovaa, ei samaan suuntaan. Joskus, jossain, tuulee vastaan, aika venyy, sekunnit ovat tunteja ja jokainen niistä on hampaat irvessä nieltävä, loppuun asti. Kun tuuli kääntyy selän taakse, aika puristuu kokoon ja luisuu käsistä.

On myös paikkoja, joihin tuuli ei pääse, ilma ei liiku ja menneen ajan pölyä putoaa pysähtyneen seinäkellon viisareilta, huoneissa tuoksuu unohdus. Sanotut ja sanomattomat sanat, tapahtumat ja toteutumattomat toiveet kaikuvat seinillä, vaeltavat varjoina pienissä huoneissa, vaienneina, haaleina, jotkut niistä tuntuvat lämpönä kulkiessaan ohi, toiset ovat tammikuinen Jäämeri.

Epätahtiset kellot katsovat toisiaan etäältä, näkevät mutta eivät kohtaa. Tuulet pyörittävät niiden viisareita, ympäri, ympäri, ympäri, keskiyön lyönnit kumisevat kaduilla. Tuulet työntävät varjot erilleen. Hengitän viileää merituulta, katson kun pöly hajoaa syysaamun kuulaaseen kirkkauteen.

Horjuvat

Hän sulkee oven perässään. Eteisessä on hämärää, olohuoneen ikkunan verhojen läpi siivilöityy ohutta valoa. Aamulla keitetty kahvi tuoksuu vielä. Hän nostaa päivän postin lattialta, ottaa takin päältään ja ripustaa sen henkariin, laskee avaimet pöydälle. Pölyiset kengät jäävät keskelle eteisen lattiaa, eivät ne siinä ole kenenkään tiellä. Hän kävelee kirjekuorten kanssa olohuoneeseen, istuu pienelle punaiselle sohvalle. Lasku, toinen, kirje perintätoimistosta. Hän ei avaa kuoria, heittää ne paperikoriin eilisten päälle. Yksi putoaa lattialle, hän miettii sen nostamista. Ei nosta.

Pannun pohjalla kahvi on mustaa kuin vaihteistoöljy. Hän katsoo kaappiin, kahvipurkki on tyhjä. Tiskipöydällä on tummansininen muki, hän kaataa kahvit pannusta siihen ja työntää mikroon. Minuutti riittää kahvin keittämiseen, sekaan pala sokeria. Niitä saa kahviloista. Hän istuu pöydän ääreen, katse vajoaa ikkunasta pihalle, hiekkalaatikolla on lapsia leluineen ja äiteineen. Pienet michelin-ukot horjuvat tuulessa. Hän juo ja irvistää, irvistää ja juo.

Tulee pimeää, äidit kantavat horjujat sisään, hän istuu pöydän ääressä. Katuvalot syttyvät yksi toisensa jälkeen, ne valaisevat keltalehtisiä puita ja pieniä kaistaleita maata. Kahvista on juomatta puolet. Hän nousee, kävelee hitaasti olohuoneeseen ja istuu narahtavalle sohvalle. Hän nostaa lattialle viikatun viltin, vetää sen päälleen ja käy makaamaan. Jalka osuu teräksiseen lehtitelineeseen, se kaatuu. Kaiku jää vaeltamaan tyhjään makuuhuoneeseen.

Katoavat kuninkaat

Aamu Munkkiniemessä, aikaa ennen auringon nousua. Eteläinen taivas on tummansininen, idässä jo vaalenee hieman. Meri Seurasaaresta Lauttasaareen on aivan tyyni, ei tuule, ei lainkaan. Länsiväylän valot heijastuvat sileästä meren pinnasta, jättävät siihen keltaisia ja valkoisia juovia. Tuoksuu meri, maahan pudonnut lehti. Haisee pakokaasu, dieselin mustat pölähdykset. Olisi aivan hiljaista, ellei selkäni takana kulkisi vilkas tie peltikotiloineen. Aamuruuhka alkaa tiivistyä, kotilot häikäisevine valoineen ajavat toisiaan takaa, korisevat, yskivät, humisevat ja suhisevat. Yksinäinen torvi huutaa risteyksessä. Talvi katoaa peltikotilojen pakoputkia pitkin taivaalle.

Muutamia satoja vuosia meiltä meni maailman järkyttämiseen, kohta katsotaan, kuka kestää seuraukset. Sivilisaatio nousee, tuhoutuu, ja jotain uutta syntyy tilalle. Eliökunta on Feenikslintu, edellisen tuhkasta nousee aina jotain uutta. Homo Sapiens ei ole kiertokulun viimeinen, ei sen korkea huippu tai kaiken kehityksen kulminaatiopiste. Homo Sapiens vain on, ehkä vähemmän viisas kuin luulee, hallitsee aikansa ja vaipuu fossiileiksi kuin menneiden merien trilobiitit. Maa on, pyörii ja kiertää aurinkoa, kunnes aurinkotuuli ehkä joskus polttaa ja sulattaa tämän kaiken pienenpieniksi atomeiksi tähtienväliseen tyhjyyteen.

Kahvista ja taiteesta

Vastajauhetun kahvin tuoksu täyttää keittiön, kun avaan muovipussin. Eilen tämä sama kahvi, kaksinkertaisessa pussissa laukussani, maustoi tuoksullaan Taidehallin. Paahtimon tuoksu seurasi meitä huoneesta toiseen. Mustassa paperipussissa on valkoinen sulkija.

Tummaa, aavistuksen karkeaa kahvia menee teräksiseen mutterikeittimeen nelisen teelusikallista. Vesisäiliöön vettä reilun mukillisen verran, ruuvaan kattilan kiinni vesisäiliöön ja pistän sen levylle, levyn täysille. Kahvineito kysyi, onko minulla sähkö- vai liesikeitin. Meidän kulmilla sitä kutsuttiin hellaksi.

Keitin on hiljaa, radiossa soi Knockin’ on Heaven’s Door. Cover-versio. Pihalla on pakkasta, lattiat ovat kylmiä. Pörhöinen harakka istuu parvekkeeni kaiteella. Kohina alkaa, ensin hiljaa, mutta nopeasti se pääsee vauhtiin ja pian keitin huudahtaa, jää sitten kurnuttamaan. Kaadan mustan kahvin valkoiseen kuppiin. Vahvaa, herättävää, kupin seinämille jää mustia raitoja.

Näyttely oli aavistuksen sekava, mikä ei ole yllätys – onhan kyseessä kuitenkin osa taidesäätiön kokoelmasta, ei teemoitettu näyttely tai jonkun yksittäisen taiteilijan näyttely. Helpointa on tehdä jako kahteen, uuteen ja vanhaan. Vanhalle taiteelle oli varattu suuri huone, yhdistävänä tekijänä suurimmalle osalle näistä tauluista oli vesi – merta, järveä, yksi suolampi ja variaatioita Imatran koskesta. Vesi oli metsien ja kallioiden reunustamaa, mäntyjä, koivuja ja kuusia, taivaalla alhaalta kuvan ulkopuolelta paistavan punertavan auringon värittämiä pilviä ja lokkeja. Oli kuvissa ihmisiäkin, kalastajia, soutajia, sympaattisin mies pönötti tyytyväisen näköisenä pienessä lahdenpoukamassa, katsoi hitaasti murtuvia aaltoja ja kahden lokin lentoa.

Kahvi on hyvää.

Oli uskomattoman tarkkoja maalauksia, sentin korkuisia ihmisiä peltoa puimassa, silti niistä näki heti, mitä kukin tekee, oli veneiden, ihmisten ja puiden heijastuksia vedessä, eläviä ja todenmukaisia. Taituruuden ja pensselinkäyttäjän kärsivällisyyden määrä jättivät minut sanattomaksi. Nämä taulut oli maalattu aikana ennen helppoja valokuvamenetelmiä, he eivät kulkeneet digipokkari taskussa etsimässä maalattavaa, sitten räpsyttäneet muistikorttia täyteen ja menneet studioon maalaamaan kuvaa parhaiten onnistuneesta kuvasta. Yksi heistä oli ollut laiska, sama kuva oli maalattu samana vuonna kaksi kertaa, maisema Kolilta ja maisema, muistaakseni, Pernajalta. Samat puut, kalliot, hieman eri värit, ja eri taustat. Uskoisin Kolin olleen se oikea, maalauksen taustan vaarat ja kukkulat olivat upeita. Mistään päin Pernajaa ei löydy kalliota, josta katsottuna merellä ei olisi saaria.

Uutta taidetta oli kolmessa huoneessa. Ero uuden ja vanhan välillä kiteytyy helpoimmin yhden tunteen variaatioon, ajatukseen. Vanhoja katsoessa tuntee ihailua, ajattelee ”tuohon minä en ikipäivinä pystyisi”. Uusia katsoessa ensimmäinen tunne on ristiriitainen, ajatus on ”antakaa maaleja, pensseli ja kangas, niin minä teen tähän viereen omani”, eikä niitä toisistaan erota. Vastakkain asettuu harmoninen kuvaus maailmasta sellaisena kuin se ”on”, ja dissonanttinen kankaan täyttö väreillä ja geometrisillä kuvioilla, teoreettisia tutkielmia värien yhteensopivuuksista ja harmonisista leikkaussuhteista. En pysty sanomaan, mitä niiden on tarkoitus kuvata tai minkälaisia tunteita herättää.

Tuntuu, että jossakin noiden huoneiden välillä kulkee raja, jossa taiteentekijät siirtyivät tekemästä kuvia tilaajille ja alkoivat tehdä niitä toisilleen, ja kun se raja ylitetään, tällaiset yksinkertaisen arkiset henkilöt jäävät puistelemaan päätään ja lähtevät rantaan katsomaan merta, aaltoja ja kuuntelemaan tuulen kohinaa ja lokkien naurua. Pölyisissä ateljeissa taiteilijat juovat punaviiniään ja nauravat niille, jotka menevät pois ymmärtämättä.

Saman rajan näen runoudessa, siinä vähässä mitä olen lukenut. Joskus oli ehkä aika, jolloin runolla oli joku ymmärrettävä ”sanoma”, mutta nyt monesti tuntuu, että mitä kummallisempia ja surrealistisempia kuvia keksitään, sen parempi. Eräs runotar sanoi kerran, ettei niitä saa yrittää ymmärtää. Miksi lukea, jos ei saa yrittää ymmärtää, miksi lukea, jos niissä ei ole mitään ymmärrettävää? Arkinen henkilö kävelee hyvään lähikirjastoon, jossa novellit on erotettu omaksi hyllykseen, poimii sieltä laukullisen kirjoja ja kävelee runohyllyn ohi viilenevään iltaan.

Kahvit on juotu, tiaiset ovat heränneet ja tulleet yläkerran lintulaudalle syömään. Ne tulevat parvekkeelleni viettämään lepovuoroa pyörieni pinnoille, ohjaustangoille ja toisen talvensa näkevän aurinkotuolin rimoille.

Hämärään

En ole löytänyt muiden teistä sitä joka perille vie. Ei näistä korvista karttoja tehty, polkuja paperille piirretty tai kiviä oppaaksi pystytetty. Mieleni tuli on horjuva oppaani, epävarma askel kun polkua ei näy. Tahdon jättää taakseni kuluneet kadut, kirkkaasti valaistut kaupungit ja meluisat kylät. Tahdon pyyhkiä valkoiseksi kaikki kirjoitetut kirjat, vaientaa kiihkeät puheet, syöttää tämän maailman guruille sokeiden lampaiden villat.

Sanat kateissa

Mittari sanoo päivän ajokilometreiksi 47 ja satoja metrejä päälle. Partiopoika osti eilen uuden pyörän, ja ensimmäinen testilenkki vei Vanhankaupunginlahden ympäri. Kierrämme kotia kohti Viikin kampuksen kautta, väljempiä ja vähemmän liikennöityjä pyöräteitä pitkin. Laskemme pyörätietä vierekkäin rauhallista vauhtia, ehkä 20…25 km/h kohti Viikin infokeskusta, Partiopoika on oikealla, minä vasemmalla. Päivä on ollut epävakaa, välillä on tullut vettä, sitten mahdottoman kaunista aurinkoa. Tiet ovat märkiä, maassa on lehtiä.

Risteys lähestyy. Yht’äkkiä huomaan, että vasemmalta, infokeskuksen parkkipaikalta tulee kovaa vauhtia valkoinen auto. Se ei näytä näkevän meitä, aikoo ajaa kovaa suoraan risteykseen siispä takaa ohi – ei, se näkee sittenkin, mitä hittoa, menee, ei mene, EI MENE SE JARRUTTAA SE PYSÄHTYY SE PYSÄHTYY KESKELLE SUOJATIETÄ jarrua takarengas lukkoon mahtuuko takaa ohi kääntyykö ei käänny ei pysähdy, pyörän eturengas osuu takaoveen, käsi ikkunaan, takarengas nousee ilmaan, satula kolahtaa reppuun, en kaadu maahan.

Jään pöllämystyneenä seisomaan pyörä jalkojen välissä. Kuljettaja nousee, ensimmäiset sanani “pysäytit sitten keskelle pyörätietä”. Siirrän pyörän liikennemerkkiä vasten, reidet alkavat täristä. Mihinkään ei satu, vaatteet ovat ehjät, onko pyörä? Eturengas on suora, pyörii, stemmi ei vääntynyt eikä tanko. Pohkeet alkavat täristä. Adrenaliinia. Saan kuljettajan puhelinnumeron, jatkamme matkaa. En muistanut tarkistaa, kävikö autolle jotain.

Kotona tarkistan pyörän, mikään ei ole rikki. Mieskin on ehjä. Autosta tukea ottaneen käden kyynertaipeeseen tulee mustelma, muuten olo on kuin minkä tahansa 50-kilometrisen päivän jälkeen. Pistän kuskille viestiä, että kaikki on ok, ja että soittelee, jos tarvitsee lausuntoa vakuutusyhtiötä varten.

Tämä tarina oli tosi. Huomenna pelkään työmatkalla.

Syksy, II

Katajien varjossa hehkuu pieni punainen piste, vaalea savu sekoittuu oksiin ja neulasiin ja häviää kosteiden sammalten nostamaan sumuun. Kaukana kallion alla meren lahti on hävinnyt harmaaseen usvaan, suurista männyistä lahden rannalla ei näy kuin tummia varjoja. Kuun ohut valo siroaa, hohtaa kuin ohuen verhon läpi.

Hehku hiipuu. Karhea yskähdys kaikuu yössä, mies ottaa piipun suustaan, kopauttaa pesän tyhjäksi penkkiä vasten. Tuhka sihisee pudotessaan pieneen lätäkköön. Mies hankaa karheita käsiään yhteen, jotta veri alkaisi kiertää, vetää sitten hatun syvemmälle päähänsä ja nousee seisomaan. Penkki narahtaa. Hän kävelee hitaasti kädet taskuissa kohti metsää.

Kuu ei riitä valaisemaan polkua, pitkät varjot risteilevät, yhtyvät ja erkanevat. Miehen askel on vakaa, polku tuttu. Vasta pihalle tullessaan hän havahtuu ajatuksistaan, jää hetkeksi seisomaan aloilleen.

Mies kopistelee kengät portaan kiveen, jättää ne eteiseen, laittaa takin naulaan ja astuu tupaan. Uunissa on hiillos, mies lämmittelee sormia.

-Taitaa tulla kylmä yö.
-Niinhän tuo taitaa.
-Mitenkä sitä, jouditko käydä Henttosella puita tilaamassa?
-Kävinhän minä, tänä talvena ei tarvitse palella.

Nainen istuu nojatuolissa tuvan nurkassa, kirja on avoimena sylissä. Pyödällä käden ulottuvilla on kuppi teetä ja voileipä. Toinen käsi roikottaa lukulaseja, toinen lepää polvella. Tummissa hiuksissa on harmaan ensi sävyjä. Mies tasoittaa hiillosta hiilihangolla, sormia pistelee kun veri alkaa kiertää.

Nainen katselee miestä, työn arpeuttamia käsiä ja leveitä hartioita. Huulille nousee hymy.

-Viileää on, tekisi mieleni peittojen alle lämmittelemään.

Ääni on pehmeä, mies kääntää päänsä, näkee hymyn. Harmaissa silmissä välähtää, juuri tuohon katseeseen nainen lankesi silloin vuosia sitten, yhä edelleen se kihelmöi.

-Jaa että lämmittelemään.
-Niin.

Nainen sulkee kirjan, laittaa sen pöydälle ja nousee ylös. Mies laskee hiilihangon käsistään. Nainen odottaa ovella, mies tarttuu häntä kädestä, yhdessä he astuvat hämärään.