Valkoinen

Lumen hiljaisuus, hiljaa virtaavan joen tummuus, lehdettömien oksien kuura.

Olen pysähtynyt kuten maailma ympärilläni.

Toisten sanoista

Joskus, harvoin, käy niin että tällaisen paatuneen kotitarveprosaistin käsiin tarttuu kunnallisesta kirjalainaamosta toisentyylistä kirjallisuutta, joka pääsee salakavalasti tekemään vaikutuksen ja jättää kestävän jäljen.

“… Mutta entä sitten kun apatia syvenee niin syväksi ettei kukaan viitsi raapustaa edes pillunkuvaa vessanseinään, missä luulette että silloin olemme, paratiisissako?”
-Kai Nieminen, Vakavia runoja. Tammi 1997.

Tunnustan, että olen lukuisia lyyrisemmän tyylin teoksia kantanut kotiin, selannut ja itseni tyhmäksi tuntien kantanut takaisin kirjastoon. Monien runokirjojen sisäkanteen olisin toivonut yksityiskohtaista käyttöohjetta – “lue 1,2 promillessa” – “lue kahden promillen jälkeisessä krapulassa pienen islantilaisen kylän laiturilla pohjoistuulessa” – “haukkaa hallusinogeenejä”. En ole osannut sisäistää kaupunkiviemärien tekno-orgaanisen sykkeen kauneutta enkä monia muitakaan ylen lennokkaita kielikuvia.

Nieminen on miellyttävä poikkeus runoilijoiden sankassa joukossa. Tuossa kokoelmassa ja muutamassa sen jälkeen ilmestyneessä ei niinkään maalata psykedeelisiä tunnekuvia tai painajaisten maisemia vaan yritetään herättää lukijaa pohtimaan maailman tilaa. Nieminen tuntuu pitävän ajattelemista katoavana luonnonvarana ja kokee osakseen pitää meteliä tärkeänä pitämistään asioista. Ehkä siinä sivussa tulee uudistettua ja uudelleenmääriteltyä runo, en tiedä, en minä sellaisista ymmärrä. Minä sain noista kirjoituksista ajatuksia, ja niitä minä ymmärrän.

Kiikarit

Ikkunassa on ohuet läpikuultavat verhot, valkoiset. Pieni ruokapöytä on ikkunan alla kiinni seinässä, tuoleja on kaksi. Pöydällä on kuppi teetä, aamun lehti, ikkunalaudalla pieni ruusu ja sinikantinen vihko. Seinällä on suuri pyöreä kello, ilmaisjakelulehden kalenteri ja pieni taulu, siinä merimaisema.

Tee höyryää kupissa, se polttaa suuta. Lasken kupin takaisin pöydälle ja avaan lehden. Luen aina ensin syntyneet ja kuolleet, tässä järjestyksessä, se tuo hyvää onnea ja pitkää ikää. Kuolleet… Haudalla pitäisi käydä, haravoida lehdet, ehkä huomenna. Uusia kukkia ja ehkä kynttiläkin. Paljon on taas lapsia syntynyt, uutta naurua ja itkua maailmassa, nimet eivät ole tuttuja. Kuolleita, niitäkin on paljon. Kevät tuo, syksy vie. Eleonoora… Kaivopuiston Eleonoora, haudattu viime viikonloppuna. Avaan sinikantisen vihkon ja kirjoitan nimen ja päiväyksen muistiin. 12 on mennyt, yhdeksän jäljellä.

Pihalta kuuluu huutoa, taas se pyöreä nainen kantaa kahta kiljuvaa lastaan autoon, eikö se saa niitä kuriin, ei tuollaista olisi kuunneltu silloin kun minä olin nuori. Katson kelloa, ovat vielä myöhässäkin, tehtaanjohtaja antoi kirjallisen varoituksen kymmenen minuutin myöhästymisestä, toisesta lopputilin. Lisään teehen kokonaisen palan sokeria, sekoitan hopealusikalla. Teen lämpö siirtyy sormiin.

Aamu alkaa kirkastua, lehti on luettu. Tiaiset istuvat pihan koivun paljailla oksilla, niille pitää muistaa ostaa siemeniä ja talipalloja, varmasti ne muistavat oikean parvekkeen. Viereisen rapun nuori nainen juoksee pihalla tupakki suussa, takki on auki ja laukku heiluu selässä. Ei hän ehdi linja-autoon, se lähtee kahden minuutin kuluttua.

Taitan lehden ja asetan sen paperikoriin eilisten mainosten päälle. Valintatalossa on Mokkaa tarjouksessa, kaksi pakettia asiakkaalle. Leikkasin ilmoituksen irti ja kiinnitin sen jääkaapin oveen. Tarkistan päivämäärän, se on voimassa lauantaihin asti. Minä menen kauppaan perjantai-iltapäivänä kello 16:14 linja-autolla, ja samoin aina tiistaisin.

Kaksi lasta tulee pihalle kurahaalareissa, pienempi kantaa kaksin käsin ämpäriä, johon on lastattu lapio ja muovisia muotteja. Vanhempi juoksee keinulle, pieni huojuu perässä, jää seisomaan keinun viereen, laskee ämpärin maahan ja yrittää nousta keinuun. Se on liian korkea. Toisesta ovesta tulee kolme lasta, niiden perässä tummahiuksinen nainen. Hän ei koskaan tervehdi.

Nousen pöydästä, kävelen olohuoneeseen. Ikkunoissa on samanlaiset verhot kuin keittiössä, on hämärää. Kytken radion päälle, se kohisee, pyöritän kanavanvalitsijaa. Radio räsähtää ja sanoo ”Hyvää huomenta.” Huomenta. ” Uutisten ja sään jälkeen keskustelemme päivän aiheesta, joka on kirjastotoimen tila. Mutta ennen uutisia kuuntelemme vielä hetken Eino Gröniä.” Eino laulaa kesäöistä, katse nousee kuin varkain kirjahyllyssä olevaan kuvaan, siinä on Matias nuorena, ja minä. Ne kesäyöt serkkujen luona heinäaikaan, lauantain tanssit joihin karattiin salaa, musiikki ja sen poljento, hiki, hiljaiset pehmeät kuiskaukset, sitten aamulla huudot ja arestit.

Pihalta kuuluu vieraita ääniä, joku piipittää. Kävelen keittiöön, pihaan peruuttaa kuorma-auto. Joku muuttaa, sen täytyy olla tuohon vastapäiseen rappuun, yhdessä asunnossa ei ole ollut verhoja eikä valoja moneen viikkoon. Muuttomiehet avaavat auton kontin, rapusta astuu nuori nainen, joka tulee keskustelemaan miesten kanssa.

Mies sanoo jotain, nainen nauraa, heittää päätään taakse, pitkät vaaleat hiukset aaltoilevat. Miehet kantavat tavaroita sisään, nainen osoittaa niille paikkoja. Ihailtavaa järjestelmällisyyttä, hän ei varmasti ole koskaan saanut huomautusta myöhästymisestä. Nainen nostaa astioita kaappiin kun miehet kantavat huonekaluja sisään. Kirjahyllyt ja kaikki tuodaan sisään kokonaisina. Kun tavarat ovat paikallaan, miehet alkavat purkaa laatikoita, kirjat suoraan hyllyyn. Nainen sommittelee verhoja ikkunoihin.

Postiluukku kolahtaa. Kai siellä on taas laskuja. Onhan niitä, sähköä ja puhelin, ja postin pakettikortti. Kuka minulle on paketin lähtettänyt? Kuka se voi olla? Vedän takin päälle, kengät, ottaisinko ostoskärryt, jos paketti on suuri? Ehkä, varmuuden vuoksi, ei sitä koskaan tiedä.

Postivirkailija ei hymyile, sanoo vain että nimi tuohon, ja häviää takahuoneeseen. Telineessä tiskin vieressä on joulukortteja, punaisia ja lumikuvaisia. Virkailija tulee takaisin paketin kanssa, ojentaa sen tiskin yli. ”Siinä.” Kiitän, alan asetella pakettia kärryihini. Nuori mies takanani vaihtaa levottomasti jalalta toiselle, hengittää raskaasti kädet puuhkassa. Suljen kärryn ja poistun tiskiltä. Mies mutisee jotain, en saa selvää.

Nostan paketin keittiön pöydälle, muuttoauto on poissa. Verhot ovat ikkunoissa, tavarat paikallaan, tuonne on naisen ja miehen hyvä tulla työpäivän jälkeen, ehkä nainen tulee ensin ja tekee ruokaa, tai mies, jos ovat nykyaikaisia. Avaan paketin saksilla. Serkku on lähettänyt kaksi hartauskirjaa, mukana on kirje. Hän kertoo syksyn saapumisesta eteläiseen Ruotsiin.

Avaan toisen kirjan ja alan lukea. Havahdun hämärän tuloon, sytytän valon. Pihan lapset ovat jo sisällä katsomassa televisiota, huoneistojen ikkunoissa vilkkuu värejä kun kuvat vaihtuvat. Pihalla kävelee vieras mies, hiipii epävarmasti, pää kääntyilee välillä, hän pysähtyy kuuntelemaan ja tarkkailemaan pihaa. Mies astuu vastapäiseen taloon, ei sytytä valoja pimeään porraskäytävään. Otan muistivihkon ja kirjoitan kellonajan ja kuvauksen ylös. Tummat lyhyet hiukset, hoikka, luihun näköinen, tummat vaatteet.

Kuluu kuusi minuuttia, naisen ja miehen asunnossa näkyy liikettä, valot eivät ole päällä. Käteni hikoavat, ne tärisevät. Mitä ihmettä? Haen Matiaksen kiikarit makuuhuoneesta, hänellä oli tapana katsoa niillä lintuja kun olimme maalla. Mies hiipii ympäri asuntoa, availee laatikoita, ottaa esineitä käsiin, pistää takaisin ja sulkee laatikon, avaa seuraavan. Murtovaras! Hän kävelee kirjahyllylle, sormi juokseen pitkin kirjanselkiä, vetää yhden ulos ja asettaa sen pöydälle. Menen puhelimeen, 112. Poliisi on rauhallinen, lupaa lähettää partion tarkistamaan. Palaan takaisin keittiöön, nostan kiikarit silmilleni. Mies on siirtynyt makuuhuoneeseen, aukoo siellä kaappeja ja laatikoita.

Kaksi sinivalkoista autoa tulee pihaan valot sammutettuina, neljä miestä juoksee rappuun, talonmies seuraa heidän jäljessään. Valot syttyvät asuntoon, poliisit juoksevat sisään aseet käsissään. Miehen kädessä ollut maljakko putoaa lattialle hajoten tuhansiksi sirpaleiksi. Poliisit huutavat, pistoolit esillä, mies huutaa. Pistoolit laskevat, ne pistetään koteloihin, poliisit nauravat. Mies nauraa. Talonmies on punainen. Luihu mies työntää käden taskuun, onko siellä ase? Varokaa hyvät poliisit, varokaa! Mies vetää kätensä esiin, siinä on piiska. Mies tarttuu sitä molemmista päistä, vetää auki. Se on valkoinen.

Minä olen punainen.

Tämä kuu

Marras, tuo kuista julmin – pimeästä pimeään, vettä ja jäätä, puuskaista pohjoista tuulta. Pienenpienet jäiset vesipisarat kihelmöivät poskilla ja pistelevät silmissä, meri velloo harmaana ja valkoisena, alastomat koivut laulavat toivon menettämisen ja kaiken kuoleman virsiä. Korvissani kohisee.

Jos käpertyisi paksun peiton alle, kylki kylkeen, kuuntelisi tuhinaa ja hengittäisi lämpöä, mielen marras vaihtuisi pehmeänraskaaseen tyyneyteen, joka virtaa sormista ja varpaista vatsaan ja kohti päätä. Patja upottaisi, vain nenä pistäisi ulos peiton alta viileään yöhön, nukkuisimme talviunta kevätpäivän seisaukseen ja virtaavaan veteen, nuorten koivujen vihreyteen.

Ei, odota

Yö lipuu käsistäni kuin vesi sormien välistä, sekunneista on tullut minuutteja. Yritän puristaa lujempaa, valkoiset sormet yrittävät tarttua hetkeen, mutta ei aika tottele, pysähdy – kun galaksit törmäävät ja viimeiset tähdet sammuvat, edelleen se vaeltaa kohti tulevaa, sitä hetkeä jolloin entropia voittaa. Yön pehmeys vaihtuu verenpunaan kun aurinko nousee, hiki otsalla nousen minäkin, kämmenissä valkoisten kynsien arvet ja veren pisarat.

Laskettujen lippujen ilta

Joskus kompleksien kysymysten edessä ainoa oikea vastaus on “En tiedä.” Joskus se on ainoa vastaus myös kysymykseen “Miksi?”. En tiedä. Poltan kynttilää niiden muistoksi, jotka eivät enää unelmoi. Poltan kynttilää niiden muistoksi, joiden unista tuli painajaisia.

uni

I have a dream, huusi mies mikrofoniin, kansa huusi ilmaan, kohotettuja käsiä, banderolleja ja avoimia suita. I have a dream, ajatteli mies seistessään kivenlohkareella vuorenrinteellä, puhui, jakoi kalaa ja leipää hiljaiselle kansalle. The dream is dangerous, ajattelivat miehet mustissa puvuissa ja pitkissä kaavuissa, ampuivat ensimmäisen ja naulasivat jälkimmäisen puuhun. I have a dream, ajattelee nuori mies sängyssä maatessaan, seinältä katsovat ammutun ja naulatun silmät. Paksu peitto lämmittää mukavasti, raskas uni saapuu, sen mukana turtumus. Vaikenemalla hän saavuttaa ikuisuuden, vasta vanhuus hiljentää nakertavan ajatuksen, kuolemaa pelätessään hän vaikeni hautaan. The dream was dangerous. Silmät katsovat seinältä tyhjyyteen.