Jonain päivänä tiedät

”Oletko kuullut”, vanhus sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”pehmeän auringonpaisteen maasta?” Nuori vaeltaja pudisti päätään, kohensi nuotiota kelomännyn oksalla, kohotti katseensa tulesta vanhukseen. Vanhus istui vaiti, kietoi kauhtuneen viittansa tiukemmin ympärilleen. Molempien hengitys höyrysi hämärtyvässä illassa. Ensimmäiset tähdet hohtivat itäisellä taivaalla, ohuet pilvet raidoittivat punaisena hehkuvaa länttä. Kallioisella harjanteella kasvoi muutama kitukasvuinen mänty, harjanteen alla kasvoi vanhaa metsää silmänkantamattomiin. Vanhus ja vaeltaja istuivat hiljaa tulta katsellen.

Vanhus nosti katseensa horisonttiin, katsoi läpi auringonlaskun jonnekin avaruuden syvyyksiin. ”Siellä päivä ei koskaan ole liian kuuma, öisin ei kuura peitä maata. Pehmeän auringon valo hajoaa ja sirottuu, heijastuu, puilla on vain ohuet pehmeät varjot. Lämmin tuuli vaeltaa aroilla ja sammallattiaisten metsien puissa. Vuoret ovat pehmeitä kulkea, laaksot rauhallisia, eikä ravinnosta tule pulaa kirkasvetisen joen varressa. Siellä metsästäjä lepää, vaeltaja riisuu kenkänsä ja laskee reppunsa maahan.” Vanhuksen katse laskeutui tuleen, silmien kipinä hiipui.

Vaeltaja kohensi tulta, kipinät kohosivat mustaksi muuttuneelle taivaalle. Linnunrata hohti ohuena nauhana, tuhannet tähdet vaelsivat yksinäisinä ikuisessa tyhjyydessä kuten aina. ”Missä se maa on?” Vanhus nosti katseensa tulesta, ohut hymy hiipi kasvoille kuin varjo. ”Jonain päivänä tiedät.”, hän sanoi, laskeutui havuille ja kääntyi nukkumaan. Vaeltaja istui tulta kohennellen, ihmetellen, kunnes itäinen taivas alkoi kirkastua – aurinko.

Pienellä luodolla

Pienellä luodolla, kapean niemen kärjessä kasvaa kataja. Tuhannet myrskyt ovat sen ikiaikaisen rungon mutkille vääntäneet, arpisen kaarnan alla vuosirenkaat niin tiheässä ettei niitä voi silmin laskea. Se hengittää viileää meri-ilmaa tummien neulastensa läpi, juo janoisena kaiken sen vähän makean veden joka luodolle sataa, juo karvaat suolaiset pärskeet kun tuuli nousee taas, aallot, taivas on harmaa, se on sininen ja musta ja huutaa keuhkojensa pohjasta asti ja vesi vastaa kun se sileille rantakallioille nousee. Kataja seisoo, kuuntelee, sen oksat ja neulaset tanssivat tuulen ja veden tahtiin, runko natisee, kaarna taipuu. Pienellä luodolla, kapean niemen kärjessä kasvaa kataja.

Nocturne, variaatio

Yö piirtää rauhoittavia kuvia levottoman mieleen. Katujen hiljaisuus, tyhjää silmänkantamattomiin. Askelet vaatteet rahisevat kahisevat, porttikongeissa kaikuu blues.

Veden luonne

Joen vesi on aina ruskeaa, tummaa, ja se virtaa hiljaa. Lounaistuulessa aallot kulkevat sen pintaa vastavirtaan ja joki näyttää uhmaavan painovoimaa, pelkäävän läheisen meren autiutta. Sen yli vie rautatiesilta, sillan alla kapea kävelysilta. Jäin aamulla hetkeksi katsomaan vettä, joka hohti vaaleana mustaa metsää ja sadetta uhkuvaa taivasta vasten. Rantaa seuraavan kävelytien valojen harva nauha heijastui pienistä aalloista.

On yö kun palaan, jokin on toisin. Vesi on vieläkin vaaleaa, valot kuten aina. Aallot kulkevat nyt etelään, vastatuuleen, sieltä kantautuu kohinaa. Pysähdyn sillalle. Pohjoisen puolelta sen ensin huomaan – joki on kasvanut, noussut uomistaan rantapenkereille. Sen liikkeisiin on tullut jotain määrätietoista, se uhmaa merta ja metsiä. Sen levenemistä ei pysty hahmottamaan, mutta sen tuntee silmissään ja ymmärtää. Vesi nousee jo matalimmille tulvaniityilleen ja lähestyy pian valonauhan reunaa, sillan päätä saartaa vesi molemmin puolin. Ensilumet sulavat pohjoisilta pelloilta.

Vino taikuri

Olipa kerran suurten juhlien aika. Iltapäivälehtien toimittajat keskustelivat ahkerasti kansan suulla kutsutuista ja tulevista skandaaleista. Kutsuvieraslistalla oli valtaapitäviä, vanhaa ja uutta porvaristoa ja lisäksi satunnaisotannalla tavallista kansaa ja arjen sankareita.

Posti toi eräänä päivänä Virpille kutsun juhliin. Virpi kuului satunnaisotannalla valittujen harvalukuiseen joukkoon ja oli hyvin otettu. Kutsu ei kuitenkaan tuottanut hänelle pelkkää iloa, ajatukset valtasi pian huoli asusta ja kyydistä. Pertsa, kansalainen, lupasi kyllä kyyditä hänet ovelle, mutta Virpi häpesi ruosteista Saabia.

Näitä Virpi tilitti juuri ennen juhlia ystävättärelleen anniskeluliikkeessä viiden ravintola-annoksen jälkeen. Viereisessä pöydässä istui pieni mies vihreässä puvussa, punaruskeaa tukkaa peitti pieni vihreä lakki. Pieni mies istui, hörppi oluttaan, ilme muuttui minuutti minuutilta kärsivämmäksi. Viimein hän kääntyi naisten puoleen, heilautti kättään kummallisesti ja sanoi Virpille, että kotona odottaa yllätys, älä huoli. Virpi nauroi pienelle miehelle niin että olut roiskui, se valui vihreän lakin lippaa alas, miehen kasvot alkoivat hohtaa kilvan hiusten kanssa.

Virpi käveli kotiin kalpean kuun valaistessa loskaisia katuja. Hän istui hetkeksi sohvalle nukahtaneen Pertsan viereen, mistä heräsi aamulla niska jäykkänä. Makuuhuoneessa sängyn päällä oli upea iltapuku ja kirjekuoressa auton avaimet. Tuli ilta, Virpi pukeutui iltapukuun ja tiputti auton avaimet käsilaukkuun. Auto odotti pysäköitynä kadun varressa, se oli kirkkaanpunainen italialainen. Virpi laskeutui kuljettajan paikalle ja lähti ajamaan kohti keskustaa.

Unioninkadulla poliisi astui keskelle katua ja näytti pysähtymismerkkiä. Ajokortti ja rekisteriote, hän sanoi itäisten lähiöiden karhentamalla bassolla. Alkoi luja etsiminen, mutta rekisteriotetta ei löytynyt mistään. Poliisi kirjoitti suuren sakon rekisteröimättömällä ajoneuvolla ajamisesta ja takavarikoi auton. Ajoneuvohallintokeskus kirjoitti useiden satojen tuhansien laskun maksamattomista autoveroista.

Virpillä ei ollut varaa maksaa sakkoja ja veroja, ja tie vei lopulta velkavankeuteen. Aamun sarastuksesta illan hämärään hän kirosi pientä vihreää miestä. Pieni vihreä mies istui samassa anniskeluliikkeessä ja kuunteli iloista puheensorinaa.

kääntyy

hiljaa yössä sanat

parketti narisee

rappukäytävän ovi

kääntyy taas syksy talveen

maaliman rumin mies

—————————

(Sanat ovat toisten, niiden jotka tänne hakukoneella löytävät. He, te siellä, olette lyyrisempiä kuin minä.)