Ylistyslaulu

Tervehdimme sinua suuri kirkkaus, joka loputtoman pimeän jälkeen suot hohtosi meille.

Kuukausia kuljimme yöstä yöhön sinertävän hämärän läpi, taivas oli harmaa kuin hiili ja ilma vettä täynnä, pisarat raskaina kasvoillamme, ja joki tulvi.

Kuljimme unesta uneen tokkurassa, turtana, hämärä valui ihon läpi raskaudeksi lihaksiin, mieli ja ajatuksen grafiittia, tummaa ja haurasta, joki kutsui lepäämään unohdukseen.

Tervehdimme sinua suuri kirkkaus, joka hohdat lempeästi ohuiden pilvien läpi. Hohda armollisesti etteivät yön heikentämät silmämme tuhoudu.

Kuin nuoret miehet

Helsingin katukunnossapidon hiekoitusautojen kuljettajat ovat kuin 17-vuotiaat miehenalut alastoman naisvartalon nähdessään – lasti lentää ilmaan pienimmästäkin vihjeestä, ilman syytä ja ennenaikaisesti. Nyt kun tuli hanget ja korkeat nietokset, eli maata peittämään satoi lähes kahden millin paksuinen lumikerros, hiekoituskoneet ovat käyneet ruikkimassa soraansa pitkin autioita pyöräteitä ja katuja. Uskoisitteko, jos kertoisin, että sitä samaa laatua oli siellä jo ennestään niin paljon, että siitä voisi iltapuhteinaan rakentaa yhden Kiinanmuurin? Jos jokaista kylvämäänne rengasrikon siementä ei satu näkymään aamulla herätessänne, ei se tarkoita sitä, että heti pitäisi lähteä uuteen kylvöön. Pyydän, opetelkaa kärsivällisyyttä. Oikea ajoitus takaa parhaan molemminpuolisen tyydytyksen.

Kiitos.

kuulet

Kuvittele myrsky, tammikuun pimeys, mustat aallot jotka särkyvät kohisten rantakallioon ja aallonmurtajaan, tuuli kantaa suolaiset pisarat kasvoilleni. Korvissa kohisee, vaatteet reuhtovat tuulessa paukkuen. Huudan – huudan – sanoja sielun suljetuista huoneista, meri ja puut huutavat kanssani, pilvet piirtävät harmaita kuvioitani yöhön. Kaukana horisontissa lepattaa valo, seisot rannalla jolla mustat aallot särkyvät kiviin sirottaen valkoiset pisarat ilmaan, kuulet tuulen, puut, meren – sanani.

käsin kannettu vesi

Tarinankertoja seisoo tuulessa tyhjin mielin, tyhjin käsin, suuren tarinan juoni luisuu ulottuvilta kuin käsin kannettu vesi, sormet puristavat ilmaa, sekin väistää haparoivaa. Muste valuu kynästä paperille, muodostaa sanoja ja kuvia, niissä kaikissa soi se sama tyhjyys. Tarinankertoja seisoo kohinaa kuunnellen.

Kysyn, lyhyesti

Ovatko pahempia harkitsemattomat teot vai kauniit ajatukset, jotka eivät ikinä maailmaa näe?

Lunatico

Matala huone on savusta raskas. Katto ja seinät ovat savun tummentamia – pitkät illat, sikarit, savukkeet ja kylmien talvi-iltojen takka. Pienissä pöydissä istuu vain muutama ihminen. Ikkunan äärellä istuu yksinäinen mies, auringon tummaksi paahtama ja tuulen kuivaksi puhaltama iho on uurteinen. Tummat hiukset aaltoilevat kulmikkaiden kasvojen sivuilla, kuluneiden aamujen kalpeus on jättänyt hiuksiin harmaat jälkensä. Pöydällä on harmaa lierihattu ja lasi. Mies nojaa hitaasti taaksepäin, katsoo ulos pölyisestä ikkunasta. Paksu sikari sauhuaa kädessä, mies nostaa sen huulilleen, puhaltaa savun verkkaisesti kohti ikkunaa. Harmaansiniset silmät etsivät jotain majatalon pihalta aukeavalta arolta. Ruskeaksi paahtuneet heinät lainehtivat tuulessa.

Isäntä istuu kuistilla soittaen haitarilla alakuloista tangoa. Sävelet kantautuvat hiljaisina sisään, nuori nainen tapailee laulun sanoja, hyräilee järjestäessään laseja hyllyyn. Miehen katse kääntyy arolta sisään, naiseen, takaisin ulos. Hän juo lasista pitkän kulauksen, irvistää hiukan ja nostaa sikarin takaisin huulten väliin. Katse pysähtyy taivaanrannassa sinertävinä hohtaviin vuoriin, vain savun tuprahdukset kertovat miehen elävän.

Kavioiden kopina sekoittuu epätahtisena tangoon. Nainen seisahtuu paikoilleen kuuntelemaan, huulille hiipii hymy, silmänkulmiin syntyy pieniä nauravia ryppyjä. Miehen silmät irrottautuvat horisontista, silmät siristyvät, leukaperien lihakset kiristyvät aavistuksen ja kulmakarvojen väliin syntyy ryppy. Kavioiden kopina lakkaa, maa tömähtää kun ratsastaja hyppää alas. Isäntä lausuu muutaman sanan, sisällä ei saa sanoista selvää. Ratsastaja vastaa yhtä lyhyesti. Ovi aukeaa, terävä valonsäde leikkaa savuista ilmaa.

Ratsastaja pysähtyy kynnykselle, katse kiertää salissa. Hän näkee naisen, kohottaa pölyisen hattunsa reunaa hymyillen, näkee miehen, raskaat kämmenet puristuvat nyrkkiin, aukeavat hitaasti, kuin pakottaen. Mies puhaltaa hitaasti savua sikaristaan kohti ikkunaa, rapsuttaa peukalolla silmäkulmaa. Ratsastaja kävelee hitain askelin kohti miehen pöytää. Saappaiden kannat kumisevat lautalattialla.

Ratsastaja jää seisomaan pöydän eteen, tuijottaa miestä hiljaa kasvoihin. Mies tuijottaa yhä ulos ikkunasta. Olen etsinyt sinua, ratsastaja sanoo lopulta. Mies kääntää hitaasti päänsä, ottaa sikarin suustaan. Katseet kohtaavat, eikä niissä näy jälleennäkemisen lämpö. Tiedän, mies sanoo, tyhjentää lasinsa irvistäen, laskee sen pöydälle, et näy muuttaneen mieltäsi? Ratsastaja vetää hattunsa lieriä silmille, pudistaa päätään. Hyvä on, mies sanoo, nousee ja kävelee raskain askelin ulos. Ratsastaja seuraa muutaman askelen päässä. Arolla paistaa kirkas aurinko, vuorilta puhaltaa jäinen tuuli. Isäntä soittaa alakuloista tangoa.

Katkonaiset ajatukset

Kuu, tähdet ja musta vesi – aurinko ja pehmeä tuuli männyn neulasissa. Palapeli, jossa on liikaa samanvärisiä paloja. Mielikuvien maailmassa kohtalo on Tarinankertojan käsissä – kuka pitää käsissään oikean maailman ohjaksia? Huudan hämärään, onko siellä ketään? Huudan kun tumma vesi nilkkoja nuolee, kutsuu uimaan. Huudan, kuuleeko kukaan?

Tarinankertoja seisoo kivellä koskessa ympärillään tuhansien tarinoiden kohina.