Radio

”Come along now, come along with me, and I’ll ease your pain. Come along now, come along and you’ll see what it’s like to be free”. Löysä komppi rullaa auton kaiuttimista viileään kevätaamuun, Paciuksenkatu ei vielä ole tukossa espoolaisista. Terävä aurinko hohtaa Meikun sairaalan takana kalpealla taivaalla, varjot ovat pitkiä ja selvärajaisia. Särisevä kitara soittaa yksinkertaista melodiaa. Alakulo valtaa mielen, ajatuksiin piirtyy kuva ajalta, jolloin YleX oli Radio Mafia ja sieltä tuli hyvääkin musiikkia, ja Groovelta saattoi joskus kuulla jazzia.

Huone on pieni, ahdas, ikkunan edessä on vihreävalkoraitainen verho aamusta iltaan, illasta aamuun, koska katutasolla olevan asunnon edessä on bussipysäkki. Huoneessa on kirjoituspöytä, pöydällä vanha tietokone, puinen tuoli, musta nojatuoli ja 80-senttinen kerrossängynpuolikas, se ylempi. Kylpyhuone jakaa asunnon huoneeseen ja keittiöön. Se on aito Parman elementtirotisko, lattia on 10 senttiä huoneen lattiaa korkeammalla, seinät ovat vaaleaa peltiä ja lattialla on punertava muovimatto. Pienessä keittiössä ei ole mitään, sinne ei mahdu. Edes pöytää on turha kuvitella siihen tilaan.

Come along now, come along with me, and I’ll ease your pain, muovinen mankka laulaa huoneen nurkassa. Kirjoituspöydän ääressä istuu laiha poika, kirjoittaa koulua varten tutkielmaa. Ease your pain, poika ei usko siihen, maailma on vääryys, yksin tänne synnytään, yksin kuollaan, ja siihen väliin mahtuvan ajan kukin käyttää kykyjensä mukaan yrittäen unohtaa yksinäisyyden ja maailman autiuden. Poika ei pysty unohtamaan, ei rakentamaan siltoja sielujen välille, päivä päivältä katse kääntyy alemmas kohti kengänkärkiä ja sanat häviävät maailmasta yksi toisensa jälkeen, kunnes on vain huumaava hiljaisuus.

Poika nousee, lyö cd:n soittimeen. Ease someone elses pain, raivoisat kitarat ja kolisevat rummut täyttävät pienen huoneen, mies korisee ”Welcome to the world of hate, the land of buried dreams”. Levy vaihtuu, ”let freedom reign with a shotgun blast”. Mielen musta hiljaisuus pullistaa leukaperän lihakset suuriksi, hammaslääkäri ihmettelee purupintojen kulumaa. Luiset sormet ovat joko tiukasti taskussa tai nyrkissä, kämmenissä on kynsien jäljet.

”…what it’s like to be free…” Yksinkertainen melodia tuo hetkeksi pintaan taakse jääneen ja haudatun ajan, sen tunteet ja ajatukset. Tarinan pojalle käy hyvin, junan kolkkeen kutsu ei ole seireenin laulua, mustista päivistä tulee ensin harmaita ja sitten maailmaan ilmestyy värit kuin televisioon ja elokuviin joitakin vuosikymmeniä sitten, ensin rakeisena ja vääristyneenä, aina vain tarkentuen, mielen sanattomuudessa asuu rauha.

Valot vaihtuvat, nostan kytkimen ja auto valuu muiden aamun aikaisten kanssa alamäkeen kohti Töölöä, hiljaisia rantoja etelään. Aurinko häikäisee puiden välistä, radiossa toimittaja puhuu pehmeällä äänellä joutavia.