peloton

Sanan suomalainen merkitys on tuttu, se on kissaa härnäävä tiainen, kädestä pähkinöitä syövä ylikesy oravanpentele tai Kauppatorin ryövärilokki. Pyöräilykielessä sama sana on ranskalaissyntyinen ja tarkoittaa ajokilpailun pääjoukkoa.

Työmatkapyöräilijän arki on yksin polkemista aina samoja teitä pitkin samoja kuoppia väistellen, lievään transsiin tai alentuneen tietoisuuden tilaan vajoamista, vaihteluna vain muuttuva päivän pituus, tuuli ja sade tai aurinko, ja päivän pituuden mukaan muuttuva vastaantulijoiden määrä – talven vesisateissa vastaan tulee vain tuttuja. Kampi pyörii, rengas suhisee, ketju rallattaa tai rutisee, kypärä ohjaa ilman korvan taakse kohisemaan, peltivaunut korisevat viereisillä teillä ja tekevät ilmasta raskasta hengittää. Sateella hengitys on kevyempää, mutta peltivaunujen meteli kohoaa infernaaliseksi pauhuksi kuin sata Imatraa vailla patoa, korvia särkee.

Kokoontumisajoissa, niiden jälkeen kun poistutaan yhteen suuntaan tai moniin, muodostuu joukkoja. Joukkoajon kuvaaminen on kuin koan, se karkaa sanoja eikä ole helposti kielikuvin piirrettävissä. Oli ehkä kaksikymmentä pyörää, Hartwall-areenan parkkipaikka, paikalla kävi suuria määriä pieniä ihmisiä suunnattoman suurissa vaatteissa, yhden sellaisen vaatekerran kankaasta olisi tehnyt vaatteet keskisuurelle afrikkalaiselle kylälle. Ice Cube puhelauloi Jäähallilla ja nuori kulttuuri ei osannut tehdä eroa Jäähallin ja Jaffahallin välillä. Osa nuoresta kulttuurista ei tiennyt, missä on Jäähalli. Aurinko paistoi ohuen yläpilven alta, itäinen taivas oli vajoamassa tummempiin sinisiin ja länttä koristi hajasäteiden puna. Laukkuja pakkailtiin, kypäriä asetettiin päihin, levottomat ajokengät napsuivat lukkopolkimiin. Mihin tästä, mennäänkö kotiin vai jatketaanko matkaa? Mennään Vanhaan Sofiaan Koskelantielle, Punaparta ehdottaa, se on tuossa aivan kulman takana. Mennään.

Lisää napsetta, parkkipaikan luiskaa ajetaan muodostelmassa, mäen päällä lyhyt sprinttikilpailu. Peloton koukkaa hallin kulmalta oikeaan kapealle tilapäispyörätielle, jolle mahtuu enintään kaksi pyörää rinnan. Pyörätie tulee Koskelantien ylittäviin valoihin, joku ajaa tien yli pyörätielle. Peloton valitsee toisin, sillä on oma tahto, se on parinkymmenen pyörän muodostama orgaaninen kokonaisuus, pitkä ja nopea mato, se koukkaa ajoradalle ja kiihdyttää alamäessä vauhtia kohti Mäkelänkadun risteystä. Peloton on nopeampi kuin työmatkapyöräilijä ikinä yksin ajaessaan, silti ajaminen on kevyempää, mielentila toinen. Ehkä tämäkin on jonkinlainen transsitila, mutta tällä kertaa on tietoisuus muista, ympäristöstä, polkuvälineistä ja niiden välisistä käyttäytymissäännöistä ja liikkeestä. Jalat vispaavat edessä ja takana, sivuilla, mittarissa on 44 ja risat.Autoja tulee takana, mutta torvet eivät soi, kukaan ei yritä ohittaa, meitä on liikaa. Ratapihantien risteyksessä pääsemme suoraan vihreillä, valtaamme oikean kaistan. Mato on venynyt viidenkymmenen metrin mittaiseksi, viemme kaistalta kahden bussin verran tilaa ja liikumme bussin nopeudella. Autoja valuu hiljakseen vasenta kaistaa. Mäkelänkadun valot ovat punaisella, mato kasautuu yhteen, rataseisonnassa huojutaan hieman, ja valojen vaihtuessa liike suuntautuu kohti liikenneympyrää ja ravintolaa.

Ravintolan terassi, kiihkeä puhe, kuulorajoitteinen kuulee kohinaa eikä saa kunnolla sanoista selvää, ei välitä, koska tärkeää sanottavaa ei ole. Tärkeää on vain olla läsnä, juoda giniä tonicin kanssa, seurata heiluvia leukoja ja illan hämärtymistä. Yö saapuu, moni ei ole lomalla, enää tai vielä, nousemme ja menemme pois. Kolmen miehen peloton lähtee Koskelantietä itään, oikeaa kaistaa kolmen miehen levyisenä. Takaa tulee bussi, se väläyttää kerran valoja mutta torvi ei soi, pyörien ketjut rallattavat hiljaa. Bussi ei lähde ohi, se ei ole riittävän nopea. Poliisit seisovat bussipysäkillä valot vilkkuen ja puhuttavat vanhan peltivaunun kuljettajaa. Me ajamme ohi, seisahdumme hetkeksi liikennevaloihin, jottei tulisi turhia sakkoja, ja valojen vaihtuessa matka jatkuu kohti itäisen taivaan hämärää. Pienin peloton voi olla kahden miehen mittainen.

52 sekuntia julkisuudessa

Nainen istuu tietokoneen ääressä kuulokkeet korvillaan. Mikrofonin sanka on taitettu suun eteen. Monitorilla on auki biisilista ja firman sähköposti sekä ajatuksia juonnoiksi. Liikennetiedotukset päivittyvät muutaman minuutin välien selaimeen, viikonlopun paluuruuhka on alkamassa. Pyödällä on kahvikuppi ja vähän papereita siistissä pinossa. Nainen nojaa tuolissa taaksepäin, biisiä on jäljellä vielä 117 sekuntia. Nainen ei kuuntele musiikkia, ei tarvitse, hän osaa tämänkin kappaleen ulkoa tahti tahdilta. Radio ei koskaan soi hänen kotonaan. Jos tekee harrastuksesta työn, harrastus kuolee. 54 sekuntia. Nainen hörppää kahvia ja suoristautuu tuolissaan. Äänitarkkailija-avustaja istuu pöydän toisella puolella kuulokkeineen ja mikrofoneineen, hän vastaa myös saapuviin puheluihin. Saapuvan puhelun valot vilkahtelevat.

Mies istuu korkealla suuren ratin takana. Vatsassa möyrii edellisen aterian rasva ja liika kahvi. Närästää. Kaasupoljin on kiilattuna lattiaan ja nopeudenrajoitin raksuttaa hiljaa jossain konehuoneen syvyyksissä. 88 kilometriä tunnissa tasamaalla ja alamäissä, ylämäissä suunnilleen 70 kilometriä. Pienillä polkimilla säädetään reilun 60 tonnin massan vauhtia. Mies tietää, että kontissa on taas kerran ylikuormaa, ja ajokortissa ajoaikaa enemmän kuin laki yhdelle kuljettajalle sallii. Väsymys painaa silmäluomia välillä kiinni, mutta mies tietää pysyvänsä hereillä. Ajamisen rutiini on vahva. Ajatukset ovat edellisessä viikonlopussa, riita olisi pitänyt saada sovittua ennen töihinlähtöä, mutta minkäs teet. Tien päällä ollaan taas melkein täysi viikko, ja siinä ajassa sanotut ja sanomattomat paisuvat taas kerran valtaviksi. Ensi viikonlopustakaan ei tule rauhallista. Onko tässä mitään järkeä? Kelmeä aurinko paistaa jostain takavasemmalta lumisten puiden läpi, rajan puoleinen taivas sinertää jo. Rajalle ei ole matkaa kymmentä kilometriä. Tie on hieman kostea kevyen lumisateen jäljiltä, ehkä aavistuksen jäinen. Liukkaus ei tunnu vetoauton ratissa. Auton katolla on valonheittimiä valaisemaan pimeitä teitä ja tienpientareita ties kuinka kauaksi, mutta vielä niitä ei tarvita.

7 sekuntia. Nainen avaa mikrofonin ja alkaa liu´uttaa kappaletta taustalle. Seuraava biisi on jo valittuna ja lähtee pyörimään napin painalluksesta, kun sen aika tulee. 3 sekuntia.
-Terve, kuuntelette Radio Novaa – uutisia, musiikkia ja ajantasaista liikennetietoa. Tänne saa soittaa, jos tien päällä tapahtuu jotain poikkeavaa. Koko maassa on kohtuullisen normaali talvikeli, mutta olkaa varovaisia. Paikallisia lumikuuroja voi tulla etenkin maan itäosissa ja tiet voivat olla jäisiä. Illan ruuhkien pitäisi olla tavanomaisia ja normaaleissa paikoissa. Ykköstiellä Muurlan kohdalla keskinopeudet ovat laskussa, mutta liikenne on edelleen sujuvaa. Tämä on Survivor ja Eye of The Tiger.

Yksi maailman kuluneimmista riffeistä lähtee rullaamaan. Nainen sulkee mikrofonin, nojaa taas tuolissa ja vilkaisee kelloa. Tämäkin biisi on ensimmäisestä viimeiseen säveleen tatuoituna naisen muistiin, tympeys valuu mieleen. Kahvi jäähtyy kupissa. Vielä melkein kolme tuntia töitä, sitten kotiin ja nukkumaan.

Mies pitää puhelinta kädessä ajaessaan etelään. Aurinko välkkyy häikäisevästi puiden takaa, heijastuu ilkeästi jäiseltä tienpinnalta. Numero on valittuna, mutta mies ei soita. Pienen punaisen auton alla on kuluneet nastarenkaat, ne rapisevat asfaltilla. Radio soi tottumuksen vuoksi, mies ei kuuntele sitä. Miehellä ei ole ajatuksia, on vain ikiroutaa sydänalassa ja tunturien tuuli. Jäätynyt sydän takoo adrenaliinin tahtiin. Tänään.

Sormi naputtaa rattia, jalka lattiaa. Tap, tap, tap. Miehen ajatukset kulkeutuvat raskaan auton ratista nuoruuden vuosiin, Rocky hölkkää rappusia ylös ja pitkin katuja. Tiikerin katse. Tämä soi salilla kun nuoret jannut nostivat rautaa, täynnä optimismia ja suuria unelmia. Yksi kuoli syöpään vähän kahdenkympin jälkeen, toinen on pankinjohtajana etelässä, kolmas pyörittää harmaata taloutta raksalla, mies ajaa rekkaa pitkin maata. Ei ole tullut pidettyä yhteyttä.

Puhelimen valo vilkkuu punaista. Äänitarkkailija vastaa, nyökkää naiselle. Liikenneasiaa, ota linjalle tämän biisin jälkeen. Nainen nyökkää.
-Terve, soititte Radio Novaan.
-Terve. Ajelen juuri kuutostietä etelään, suunnilleen Parikkalan kohdilla.
-Miltäs siellä näyttää?
-Hieman on liukasta, muuten ihan hyvä ajokeli. Liikenne on kuitenkin poikki suuronnettomuuden takia

Silmäluomet avautuvat yhdistelmän kopissa. Parikkala? Hyvin täällä liikenne vetää. Ei voi pitää paikkaansa.

-henkilöauto on ajautunut rekan alle, pahalta näyttää

Mies irrottaa kiilan kaasupolkimen edestä ja siirtää jalkaa lähemmäs jarrua. Voiko tuo pitää paikkansa, ja mikseivät muut kuskit ole varoittaneet asiasta?

-henkilöauto menee aivan rusinaksi

Mies näkee edessään pienen auton valot, se on väärällä kaistalla. Jalka iskee jarruun, perävaunu vipattaa jarrutuksen voimasta. Yhdistelmä pysyy tiellä, mutta se ei pysähty, ei ehdi, 60 tonnia, 88 kilometriä tunnissa ja jäinen asfaltti ovat mahdoton yhdistelmä. Valot lähestyvät.

Rasahdus ja huuto täyttävät radion, äänen äkillinen voimakkuus sattuu naista ja äänitarkkailijaa korviin, rasahdusta seuraa rutinaa ja kirskuntaa, sitten tulee hiljaista, kohisee vain.

-Mennään seuraavaan kappaleeseen, palataan asiaan lyhyen tauon jälkeen.

Nainen laittaa automaattisoiton päälle, tarttuu puhelimeen ja soittaa hätänumeroon.

Kuutostiellä Parikkalan eteläpuolella yhdistelmä on pysähtynyt. Vetoauto on pientareella, vaunu poikittain tiellä. Pieni punainen auto on metsässä, se on tiellä, se on vetoauton alla, se on kaikkialla. Toista miestä ei enää ole. Aurinko laskee puiden taakse, lumi on hiljaista.

Tie tyynille merille

Kannusta bensaa puiden juurelle, mättäille, ilmassa leijuu kuivan ikuisuuden pöly, kanervat ja joukko haihtuvia hiilivetyjä. Ilma aaltoilee kuumuutta ja höyryä, mäntyjen kuivat neulaset eivät heilu tuulessa. Sytytän höyryt tulitikulla, sormista palaa karva, polttaa, polttaa, polttaa.

Kohina alkaa hiljaisena, rätisee, kuumottaa kasvoja ja kulmia, tuuli tarttuu punaiseen vihaan ja levittää sen kohti taivasta, horisonttia. Savu on mustaa, se tukehduttaa, kohina peittää alleen kaiken. Huudan kohinaan minkä keuhkoistani pystyn, huudan ja yskin verta. Lisää bensaa, lisää tulta, tie tyynille merille kauas kaikesta, kaikista, auringonpaisteeseen, vie palavan maan halki.

Auringonpaisteeseen tyynille merille vie tie.

Jälkidemokratiaa

-Hyvin miellyttävästi olette sisustaneet tämän asunnon. Värit ja huonekalut ovat jotenkin niin harmonisesti. Hyvä Feng-Shui, sanoisin. Täällä on tilaa lohikäärmeen häntäänsä heiluttaa.
-Kyllähän siihen panostettiin, käytettiin sisustussuunnittelijaa. Rahaakin. Tummaa puuta tuli suosittua, ainakin näin kesällä se on miellyttävää. Suunnittelija sanoi, että kyllä se näillä valoilla toimii talvellakin, ei tule liian synkkää.
-Mikäs tuo kaappi tuossa on, aika kookas?
-Siellä on meidän uusi lemmikki. Tule Reino ulos.

Kaapin saranoista pääsee pieni narahdus kaksoisovien avautuessa. Pienet kohdevalot syttyvät kaapin katossa, ne valaisevat tummaa ulkopintaa ja runsasta turkkia.

-Onpas se… aidon näköinen… ?
-Kyllä vain, tässä on Reino, Reino on meidän uusi poliitikko. Ostettiin se kun halvalla saatiin, niillä oli alennusmyynnit menossa syyskesällä. Viidellä tonnilla sai pienen, vähän suuremmista piti maksaa kymppitonni. Reino oli niitä viiden tonnin kansanedustajia, ajateltiin, että sillä on selvästi potentiaalia kasvaa tulevaisuuden vaikuttajaksi, sillä on jo muutama harmaa hiuskin, näetkö, vaikka on noin nuori. Täytyy ajatella asioita pidemmällä tähtäimellä, meillä kun ei ole mikään kiire.
-Hyvin ajateltu. Onko se kallis ylläpitää?
-Sehän näissä on parasta, että ne elävät lähinnä kiitoksella ja selkääntaputtelulla. Jos Reinoa alkaa heikottaa, se osaa taputtaa itseään hiukan selkään ja taas politikointi jatkuu. Kaapissa se jaksaa olla käsittämättömän pitkiä aikoja, tällä lajilla on uskomattoman suuri rakko. Muutenkin se on oikein sisäsiisti, täysin hajuton ja osaa vaihtaa sujuvasti väriä sisustuksen mukaan.
-On se aika erilainen kuin meidän Fifi.
-Se ikävä puoli Reinossa on, että välillä se saa puheripulin eikä sitä horinaa saa katkeamaan oikein millään. Siksi tuo kaappi on äänieristetty, pahantuulisen Reinon voi sulkea sinne ja kyllä se sitten ajallaan rauhoittuu ja taputtaa itseään selkään.
-Ovatko nämä pitkäikäisiä eläimiä?
-Hirmuinen itsesäilytys- ja -suojeluviettihän niillä on eikä lojaalisuutta lainkaan, osa elää hyvinkin monta kautta, toiset vain yhden. En vielä tiedä, mitä Reinolle pitäisi tehdä, jos se ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tavalla tai toisellahan sellaiset virhesijoitukset pitää kuolettaa. On niitä kaikenlaisia järjestöjä, joihin näitä vähemmän kelvollisia voi siirtää saattohoitoon. Ilman julkisuutta ne kyllä nahistuvat aika pian ja hoitavat itsensä sillä tavalla harmittomiksi.
-Mä luulen, että voisin käydä itsekin ostamassa yhden tällaisen. Tiedätkö jotain kelvollista yksilöä, tai jotain hyvämaineista hautomoa? Sen pitäisi olla aika pieni, meillä ei ole tilaa tuon kokoiselle kaapille eikä sängyn allekaan oikein mahdu. Jos sillä vielä olisi jotain kädentaitojakin, se voisi vaikka siivota tai laittaa ruokaa?
-Heh, sellaista et löydä. Puhua nämä osaavat ja edustaa, mutta siihen se jää. Pidän silmäni ja korvani avoinna, ilmoitan heti kun tiedän jonkun uuden saapuvan markkinoille. Hus, kaappiin Reino, hushus.
-Maistuuko konjakki?
-Oikein mielellään. Poltetaan kaveriksi hyvät sikarit.

Lennä Juri Gagarin, lennä

Miltä Afrikka näyttää? Heiluuko Suomen lanteet, vai onko tänne pilvet pesineet? Radio rätisee, rutisee, laulajalla on karhea ääni. Mitä se tuollaisia miettii, miksei se katso netistä? Onko se nyt niin iso juttu, jos joku venäläinen ahtautui peltiseen bajamajaan ja lensi muutaman kerran pallon ympäri? Sinnehän pääsee kuka tahansa, jos on riittävästi fyrkkaa.

Suljen radion, tänne ei kuulu kuin Ylen Ykkösen horinoita, vanhojen fabujen ja koppeloiden horinoita, uutisia ja sietämätöntä iskelmähuttua. Keittiön nurkassa on hengetön tv, digiboksilla ei saanut minkäänlaista kuvaa. Jää näkemättä Selviytyjät ja olympialaiset, eikä edes luurilla pääse nettiin. Mä olen aivan ulkona kaikesta kun pääsen takaisin ihmisten ilmoille, mistä mä silloin tiedän, mikä on koleeta ja mikä ei? Mä pysyn himassa ja luen ircin logeja ja palstoja kunnes olen taas ajan tasalla ja olen aivan hiljaa kunnes pääsen takaisin kärryille. Muuten Sami ja Teemu alkavat taas vittuilla, eikä se hetkessä lopu – turvekorva. Teemu käy salilla ja syö venäläisiä nappeja, ei sen kanssa uskalla enää tapella. Se vetää välillä aivan hillittömät pultit todella pienestä.

Mä kävelin eilen tämän saaren ympäri, ei täällä ole yhtään mitään. Jotain kämyisiä puita, kivikkoisia rantoja, metsässä on sikana hyttysiä ja joitakin muita vastenmielisiä eläimiä. Joku iso harmaavalkoinen pullasorsa kävi sähisemään mulle, heitin sitä kivellä. Siitä se ei tykännyt yhtään, ja mulle tuli kiire sisään. Hullu luonto. Saunan rannassa olisi kajakki, mutta mä en halua lähteä melomaan sillä. Jos se kaatuu, mä joudun uimaan tuossa kalankusemassa järvessä. Ne ovat limaisia, niinkuin se iso, hauki. Hauki on kala. Mä syön vain lohta fileenä, pannulla paistettuna.

Mä luulen, että nuo yrittävät tehdä mut hulluksi. Valkotakki sanoi, että ylikierroksilla käyvä kone on saatava pysähtymään, keskittymiskyvytön, liiaksi stimuloitu. Ei, ei saa pysähtyä, maailma muuttuu joka sekunti, kärryiltä ei saa pudota, koska kukaan ei odota perässäjuoksijaa. Mä huusin sille, paiskasin jonkun kirjan sen pöydältä sitä päin, mutta se väisti ja ikkuna meni päreiksi kuten meidän foordi, kun se rekka tuli päälle. Kaikki takapenkille asti meni aivan pirstaleiksi. Valkotakkeja tuli lisää, joku löi piikin olkaan ja heräsin täällä kirotulla saarella.

Afrikka näyttää enimmäkseen vihreältä ja ruskealta, sillä on pienenpieni sininen sydän. Turhaan lensit, Juri Gagarin.

Joskus tulee ikävä

On päiviä, jolloin ajaminen on kuin zen-herralla, mieli on tyhjä ja reisissä kiertää veri kevyesti ja iloisesti. Korvissa suhisee hiljainen tuuli ja lempeä kesäinen aurinko lämmittää selän takaa niskaa, meri ei vielä tuoksu mädältä levältä kuten myöhemmin syyskesän aikaan.

Nosturimiehet tukkivat pyörätien Länkkärin varressa Tapiolan eteläpuolella, kuten ovat tehneet useimpina päivinä jo muutaman viikon ajan. Käännyn Westendin puolelle vievälle sillalle ja tähyilen bussiaseman taakse, joku poljeskelee siellä hiljakseen mäkeä alas. Pyörätiessä on tiukka ja aika kapea kurvi oikealle, korkeat pensaat estävät näkyvyyden. Jarruttelen hieman, joskus näissä kurveissa on hiekkaa.

Sekunnin kymmenyksiä myöhemmin saavun kurvin jyrkimpään kohtaan. Ei PERKELE. Se alamäkeä hissutellut polkee nyt vastamäkeen hampaat irvessä olkapää sisäkaarteen pensaita hipoen, itsestään katsoen aivan tien vasemmassa reunassa. Siellä olen myös minä, oman suuntani oikeassa reunassa. Irvihampaiden välistä pääsee perkl, sen tanko vatkaa mutta pyörä ei käänny. Surly taipuu tailwhip-skidiin ja saan pyörän taitettua pois törmäyskurssilta, pensaiden välissä riittää tilaa. Zen on poissa, jatkan matkaa kiroten.

Joskus tulee ikävä marraskuuta ja tyhjiä pyöräteitä.