Joskus tulee ikävä
heinäkuu 2, 2008
On päiviä, jolloin ajaminen on kuin zen-herralla, mieli on tyhjä ja reisissä kiertää veri kevyesti ja iloisesti. Korvissa suhisee hiljainen tuuli ja lempeä kesäinen aurinko lämmittää selän takaa niskaa, meri ei vielä tuoksu mädältä levältä kuten myöhemmin syyskesän aikaan.
Nosturimiehet tukkivat pyörätien Länkkärin varressa Tapiolan eteläpuolella, kuten ovat tehneet useimpina päivinä jo muutaman viikon ajan. Käännyn Westendin puolelle vievälle sillalle ja tähyilen bussiaseman taakse, joku poljeskelee siellä hiljakseen mäkeä alas. Pyörätiessä on tiukka ja aika kapea kurvi oikealle, korkeat pensaat estävät näkyvyyden. Jarruttelen hieman, joskus näissä kurveissa on hiekkaa.
Sekunnin kymmenyksiä myöhemmin saavun kurvin jyrkimpään kohtaan. Ei PERKELE. Se alamäkeä hissutellut polkee nyt vastamäkeen hampaat irvessä olkapää sisäkaarteen pensaita hipoen, itsestään katsoen aivan tien vasemmassa reunassa. Siellä olen myös minä, oman suuntani oikeassa reunassa. Irvihampaiden välistä pääsee perkl, sen tanko vatkaa mutta pyörä ei käänny. Surly taipuu tailwhip-skidiin ja saan pyörän taitettua pois törmäyskurssilta, pensaiden välissä riittää tilaa. Zen on poissa, jatkan matkaa kiroten.
Joskus tulee ikävä marraskuuta ja tyhjiä pyöräteitä.
