Kaikkea ei voi tietää

Maailma on mysteerejä pullollaan. Kuinka pyramidit rakennettiin? Mikä Tunguskassa räjähti? Mikä on Antikytheran koneen alkuperäinen käyttötarkoitus? Miksi miehillä on nännit? Ja miksi kadunvarsille päätyy yksinäisiä kenkiä?

Yksinäisten kenkien mysteeri on äärimmäisen kiehtova. Lähestytään kysymystä järjestelmällisesti. Näemme kengän kadun varressa, yllättäen, viimeiksi eilen aivan konttorin lähellä suojatien laidassa oli valkoinen lenkkari. Se ei ollut erityisen suuri, ei myöskään silmin nähden pieni, sanotaan siis keskikokoinen. Yön sade ja kävellyt kilometrit olivat iskeneet siihen rujon harmaan patinan. Miksi se on siinä, ja missä sen pari on?

Pienet kiinalaiset tai taiwanilaiset kädet ovat sen kerran ottaneet laatikosta, viereisestä laatikosta sen parin, ja samat kädet ovat pakanneet ne yhdessä pahvilaatikkoon ja poistuneet 12 tunnin työpäivän jälkeen McDonaldsille syömään päivän ansiot yhdessä toisten pienikätisten kanssa.

Laatikon tie vei jonnekin Espoon peräkorpien urheiluliikkeeseen, jossa sitä auotaan, suljetaan ja auotaan taas kun vähemmän pienikätiset ja enemmän McDonaldsissa syöneet etsivät turvonneisiin jalkoihinsa sopivia kenkiä. Viimein joku löytää sopivat ja kantaa ne laatikossa kassalle, jossa vielä kerran tarkistetaan, että laatikossa on kaksi kenkää, ei enempää eikä vähempää, ja että ne ovat samaa kokoa. Kotona ne on vedetty jalkaan, niitä on ihasteltu peilistä ja niillä on kävelty eteisessä ja myöhemmin pitkin katuja ja kujia. Kuitenkin, nyt edessäni kadulla on vain yksi kenkä.

Missä se toinen on? Vetääkö kenkäparin omistaja toisen kengän jalkaansa eteisessä suunnitellessaan pikaista retkeä lähikauppaan ostamaan jotain itse aiheutettuun pahaan oloon tehoavaa, mutta matka katkeaa, koska se toinen kenkä on tuossa jalkojeni juuressa? Onko toinen kenkä jossain lähistön pensaassa, onko se vielä jalassa kiinni? Sataa, on ollut kurja yö, toivotaan ettei näin ole. Kengättömän jalan kastumisesta saisi varmasti vuosituhannen flunssan eikä sille nenän vuotamiselle olisi loppua.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä ilmeisemmäksi käy, että se kadoksissa oleva kenkä on tätä löytämääni mielenkiintoisempi. Tämä kenkä on tässä, voin potkaista sen ohi ajavan kaupunkimaasturiporvarin renkaiden alle tai nostaa lähimpään roskakoriin, tai jättää sen seuraavan kulkijan iloksi ja huvitukseksi. Siinä puuttuvassa kappaleessa on kaksin verroin mysteeriä, siitä ei tiedetä kuin se, että se on joskus ollut olemassa.

tuntemattomat tunnit

Me olemme maan tuhkaa joka hetkeksi jaloilleen nousee, hengittää puhuu ja rakastaa.

Me olemme tumman pilven vesi joka pieninä pisaroina lankeaa, herättää ravitsee ja hukuttaa.

Me olemme haihtuvien kielikuvien tyhjyys joka sumussa kaikuu, olemisen ja olemattomuuden välisen rajan sietämätön keveys saa minut saarnaamaan taas.

Hitaan aamun jännitys

Radiossa soi aamuvuoron rauhallinen soul. Mutteripannu päästi äsken kutsuvan suhahduksensa. Kaadoin kahvin kuppiin, suljin virrat hellasta ja palasin aamun rutiineihin – uutiset verkosta, sää, fillarifoorumeita. Kahvi on hyvää, tummaa ja vahvaa.

Nenään alkaa kantautua outoa hajua. Joku palaa. Vilkaisen olkani yli. Hella ei ole päällä. Käyn tarkistamassa, ettei mitään ole epähuomiossa päätynyt levylle. Ei ole, eikä keittiön puolella haise palaneelle. Käyn eteisessä, mutta haju ei tule käytävältäkään. Onko puhelimen akku sulanut, niistähän saa lukea aina toisinaan? Puhelin voi hyvin.

Haju voimistuu jalkalampun luona, ehkä sen kupuun on päätynyt liikaa pölyä. Suljen valon ja kurkistan lamppuun. 300 watin halogeenia suojaavan lasikuoren toinen pää on ruskea. Halogeenipolttimo näyttää ehjältä. Käännän lamppua hieman. Suojakuoren alla, halogeenipolttissa kiinni, käryää ampiainen, se sama, jota yritin ohjata ulos aiemmin aamulla.

Jos ei ole tarinoita, pitää kirjoittaa tosia

Tämä tarina on tosi, groteski ja verenmakuinen. Helposti pahoinvoivien kannattaa varmaan jättää lukeminen tähän ensimmäiseen kappaleeseen, joka on kirjoitettu elokuun auringon paistaessa kauniisti ulkona. Tuulee lämpimästi ja jäätelö sulaa kulhossa nopeasti.

En edelleenkään tiedä, miksi viikonloppuna kävi kuten kävi. Yö oli pimeä, kyllä, mutta katuvalot paloivat. Olin juonut illan mittaan muutaman oluen, mutta en ollut humalassa, en lähelläkään. Miksi en nähnyt sitä koroketta ennen kuin oli myöhäistä? Muistan katsoneeni oikealle, sinne pitäisi mennä tie, vauhti ei ollut kovin kova, yht’äkkiä edessä on koroke. Tajuan etten ehdi jarruttaa, en väistää, yritän siis hypätä. Eturengas nousee, kiveys lähestyy, kuva katkeaa. Pyörä on jalkojeni välissä, hontelo olo. Sami on hieman minusta oikealle. Humisee. Lasit, missä? Maassa, vääntyneet. Humisee. Sami sanoo, että hurjan näköinen lento, sattuuko? Vasen pikkusormi sojottaa jonnekin kämmenen suuntaan, maassa ja housuilla on verta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, nousen ylös. Syljen hampaansiruja. Ei satu pahasti, mutta miten mä tällä sormella pystyn ajamaan Malmille? Päätän etten pysty, soitan ambulanssin. En tiedä tarkalleen, missä olemme, ja tilaan auton Arabian ostarin pihalle, sinne ei kävele kuin muutaman minuutin. Humisee.

Kävelen sumun läpi, istun odottamaan. Auto tulee pian valot vilkkuen, pysähtyy. Kuskit alkavat tarkistaa vammoja. Tuo sormi, se on pahan näköinen. Otetaan hanska pois. Kämmenen laidassa, siinä missä on pikkusormen ensimmäisen nivelen paikka, on kuoppa. Nivel on jossain muualla. Sijoiltaan se ainakin on, verenkierto voi olla heikkoa, sille on tehtävä heti jotain. He avaavat auton oven, nousen istumaan pienelle tuolille. Toinen tarttuu kämmenestä, toinen ottaa kiinni sormesta, vetää.

Plop.

Sormi osoittaa taas oikeaan suuntaan. Saan jääpussin, pidä sitä sormea vasten. He nostavat pyörän kyytiin, turvavyöt kiinni ja matkaan. Matkalla Malmille täytetään jotain esitietokaavakkeita, onnettomuuden kuvausta, nojaan päätäni seinään ja pidän kiinni jääpussista. Humisee.

Päivystyksessä on jonoa. Hoitaja tulee, vie minut toimenpidehuoneeseen, alkaa tarkistaa vammoja. Käsi, se pitää kuvata. Leukaan pitää pistää rivi tikkejä. Onko leuka kipeä? On. Kuvataan sekin. Röntgeniin, takaisin odottamaan. Sormen kuvista ei löydy murtumaa, se lastoitetaan silti. Uudestaan röngeniin leukakuviin, sitten tikattavaksi. Puudutuspiikkejä pitkin ja poikin leukaa, kasvoille paperinaamari. Suljen silmäni ja keskityn hengittämään. Tikkaaminen kestää kauan.

Operaatiot ovat ohi. Aurinko on aloittamassa nousuaan, taivas on jo vaalea. Maailma on utuinen kun sitä katsoo ilman silmälaseja. Avaan pyörän lukot, pistän ne laukkuun ja lähden taluttamaan kotia kohti. Kävely on hidasta, matkaa on reilu viisi kilometriä. Teen yhden elämäni omituisimmista päätöksistä ja hyppään pyörän päälle. Poljen joenvartta toinen käsi sylissäni ja utuiseen maisemaan tähyillen. Radan kohdalla henkilöauto tulee vastaan kävelytiellä, nuoriso on liikkeellä omituiseen aikaan ja varsin erikoisilla reiteillä. Selviän kotiin ilman suurempia seikkailuja kun kello on puoli kuusi. Nukun pitkälle päivään, voin kipeästi, olen turta ja hidas.

Tulee maanantai, menen töihin, lähettävät minut heti pois. Sairaslomaa kolmeksi päiväksi, käsky hakea lisää keskiviikkona. Viikko on täynnä hammaslääkäreitä, lääkäreitä ja vakuutusyhtiötä. Kirjekuoreen on kertynyt lääkäreiden kuitteja puolikkaan hyvän polkupyörän verran. Tänään olen jo tolkuissani ja pystyn syömään muutakin kuin keittoja. Päätä kestää jo särkemättä parin tunnin seisoskelut ja liikkumiset, ei ala heikottaa. Lastan saan pois viikonloppuna, tikit ensi viikolla. Pian olen taas oma säteilevä itseni.

Nopeat jätkät kaatuvat komeimmin

Nopeat jätkät kaatuvat komeimmin, ja se tekee kipeintä. Eilisen ajelut päättyivät Arabian ostarin nurkilla kanttariin, leuka edellä maahan, sormi sijoiltaan ja suussa hampaansiruja. Yö meni Malmin päivystyksessä, olin kotona puolen kuuden aikaan. Olo ei ole hyvä, leuka on arka ja tikattu ja muutenkin tuntuu piestyltä.

Olkaa varovaisempia tuolla ulkona kuin minä.

Vanhaa rautaa

On sota, tai se on juuri loppunut. Nuori mies, hieman alle sadankahdeksankymmenen pitkä ja hoikka, lähtee käymään lahden läntisellä puolella. Ehkä Ruotsista löytyy työtä. Mies viipyy siellä tovin, mutta palaa takaisin. Hän ei palaa tyhjin käsin. Pienen laivan ruumassa on oranssiksi maalattu kilpapyörä. Ehkä mies on nopea, pyörä on aikansa kilpatasoon varustettu, kolme vaihdetta vapaarattaalla, vaihdetta pystyy jopa vaihtamaan vauhdissa. Mies tuumaa, että kyllä ne kilpakumppanit nyt joutuvat koville. Tekniikan ylivoima saapuu Pohjanmaalle. Pyörä käy kilpailuissa, ehkä mies pärjää, ehkä ei, tarina ei kerro eikä kertoja yritä keksiä. Mies vanhenee, pyörä vanhenee, päätyy kuivaan latoon tai navetan ylisille pölyä keräämään. Aina välillä sukuun tulee nuori mies, jonka veri vetää maantielle. Pyörä pysyy jonkinlaisessa kunnossa. Aina välillä sitä hieman paikkamaalaillaan, se saa muutaman kolhun putkiinsa, osat kuluvat. Lopulta se unohdetaan kymmeniksi vuosiksi.

Syntyy toinen mies keskisessä Suomessa, oppii polkemaan pyörää ilman apupyöriä jo aivan pienenä, polkee, kiertää kampea ja eteläisten kaupunkien lähiöitä. Pyöriä kuluu, osia hajoaa, aina välillä polkeminen unohtuu vuosiksi vain löytyäkseen uudestaan kun aika on sopiva. Miestä kiehtoo kaikki vanha ja raihnainen, elämän maku ja vuosien jättämät arvet elottomien esineiden kyljissä. Siron teräsputken hento kauneus piirtää jälkiä sieluun.

Tulee päivä, jolloin kahden miehen tarinat kohtaavat. Toinen ei enää ole nuori, toista ei ehkä ole enää olemassakaan kuin muistoissa, mutta oranssi pyörä, arpinen ja kolhittu, löytyy vajasta, navetasta tai ladosta ja siitä halutaan eroon. Ei niin nuori mies haluaa sen, saa sen ja työntää Helsingin aurinkoon Kampin Matkahuollosta. Tuubirenkaat ovat tyhjät, alkuperäinen nahkasatula on toivon takamailla matkalla kohti maan tomua, maali ei ole kaunis, mutta pyörällä on historia. Kaiken lisäksi se on lähes ajokuntoinen kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Pyörä päätyy kerrostalokaksioon, sen osaksi muodostuu osiin purkaminen, kaiken lian ja maalin poistaminen, ja sitten kun kaikki on alkutekijöihinsä saatu, rakennetaan uutta. Pintaan maalia, ehkä kirkasta oranssia kuten silloin 70 vuotta sitten, uusia laakerikuulia ja vaseliinia, uusi nahkasatula. Ehkä jo ensi kesänä oranssi väri hehkuu Kaivarissa kahvilan edustalla, pöydässä mies ajanmukaisessa ajoasussa. Villaa, sarkaa, säämiskähanskat ja mustat nahkakengät.

Maisemia ja naisia

Kello ei ole kymmentä kun menen nukkumaan. Herätys on aikaisin, aivan liian aikaisin, kello soi viideltä. Puhelin soi vähän puolen yön jälkeen, herään enkä saa unta. Yöaikaan viestimisestä pitäisi tehdä rikos. Voisin perustaa univammaisten keskusliiton, joka hoitaisi tämänkaltaisia asioita. Perustaisimme puhelukeskuksen, johon häirityt univammaiset ilmoittaisivat häiriköitsijöiden puhelinnumerot, ja joihin kulloinkin valvovat univammaiset sitten soittaisivat epäsopivina aikoina. Pyörin valveilla ehkä tunnin ja heräsin hetkeä ennen kellonsoittoa vähemmän virkeässä mielentilassa.

Syöminen ei koskaan ole ollut erityisen helppoa pimeimmän yön keskellä. Mysli ei juuri vajene kupissa ja kahvin keittämistä ei voi edes harkita, ettei tule oksennus. Laukut pakkasin illalla, huolsin pyörän ajokuntoon, nyt tarvitsee vain vaihtaa ajovaatteisiin ja lähteä. Kello on 5:30, kun työnnän Surlyn käytävään. Seison Viikin peltojen laidassa odottamassa Mikkoa reilun viiden minuutin kuluttua. Peltojen yllä roikkuu raskaita tummansinisiä pilviä ja ilmassa tuoksuu kosteus. Liikenteessä ei näy olevan kuin muutama auto. Mikko rullaa idästä, hyppään pyörän päälle ja matka alkaa. Vanhankaupunginkosken yli kohti Arabiaa, rantaa pitkin kohti Hakaniemeä, nämä tiet ovat turruttavan tuttuja ja maisemat nähtyjä.

Merihaan kohdalla käännymme oikeaan kohti Hakaniemen rantaa. Eturenkaassani napsuu ja välkkyy. Kiroan, huudan ja pysäytän. Kulutuspinnan keskellä istuu punapäinen nasta. Vedän nastan irti ja kuuntelen, kun seitsemän ja puoli baaria ilmaa karkaa pihalle yhdessä suhauksessa. Armadillokin on voimaton teräspiikin edessä. Reissu alkaa huonoissa merkeissä. Renkaanvaihto-operaatioon kuluu reilu viisi minuuttia, sisuskumivarasto on käymässä vähiin jo kotimaan puolella. Jäljellä on vain yksi käyttämätön kapea, Mikon leveämmät sisäkumit eivät mahdu millään omiin renkaisiini.

Saavumme Länsiterminaaliin hyvissä ajoin ja menemme autojen sekaan pyörien kanssa. Jonotus kestää. Lähtöselvityksen jälkeen joku Tallinkin henkilökuntaan kuuluva mies huutaa meille, että ajakaa jonon ohi laivaan, mahdutte hyvin puikkelehtimaan väleistä. Teemme työtä käskettyä ja rullaamme kannen alle. Lastaushenkilökunta ei reagoi meihin millään tavalla, yksi seisoo passiivisena ja toinen yrittää sitoa kahta moottoripyörää kuormaliinoilla moottoripyöräkuskien estellessä. Lopulta henkilökunta viittoo meitä ajamaan laivan keulaan. Siellä ei ole ketään vastassa, pyörimme epätietoisina ja etsimme kohtaa, johon pyörät sitoa. Lopulta päädymme kiinnittämään ne omatoimisesti lattiassa olevaan koukkuun seinän viereen ja lähdemme pois autokannelta.

Strategiamme laivamatkasta selviämiseen perustuu buffet-aamiaiseen. Munakas on järjettömän suolaista. Selaamme karttaa tovin, vähän Sankarimatkaajan Tallinnaa. Emme mieti reittiä kovin tarkasti, ajetaan mitä jaksetaan. Peräkannen ravintolassa mellastaa joukko nuoria, joku on unohtanut ottaa rahat ulos pokerikoneesta. Alkoholilla on osuutta asiaan.

Ajamme laivasta ulos toisena, vain yksi bussi ehtii edellemme. Suuntaamme vanhaankaupunkiin nostamaan vähän rahaa automaatista ja yritämme löytää pyöräliikkeen, joka suostuisi myymään minulle sisärenkaan tai kaksi. Emme löydä. Soitan kokeneemmalle Tallinnanreissaajalle, ja saamme neuvon ajaa Piritan suuntaan, sieltä löytyy. Matkaan siis. Ajamme hiljaisia sivukatuja kohti Kadriorgia, pysähdymme välillä kuvaamaan kauniita erkkereitä ja puutaloja. Puistossa piilee tappajaoravia, joista varoitetaan liikennemerkein. Oravat saalistavat ilmeisesti öisin, koska emme kohtaa ensimmäistäkään ja u-lukkoa ei tarvitse käyttää. Jalkaisin ja takseilla kulkevat turistit eivät käyttäydy lainkaan aggressiivisesti ja saamme polkea puiston läpi rauhassa. Puistossa pieni nuori nainen asettuu erilaisiin poseerausasentoihin aina kun kameraa kaivetaan esille. Seuraamme elämän näytelmää hetken ja jatkamme matkaa.

Kadriorgin pohjoislaidalta löydämme matkan ensimmäisen cyclocross-polun. Hiekkainen multa luistaa mukavasti 23-millisten sliksien alla jarrutellessa. Suuntaamme kohti merenrantaa ja Piritaa. Rannassa on suuri enkelipatsas. Enkeli on aavistuksen epätoivoisen oloinen ja yrittää lentää kohti merta, kohti pohjoista veljeskansaa ortodoksiristi kohotetussa kädessään. Enkeliä kahlitsevat ketjut ovat täynnä rakkauden lukkoja, niihin kaiverrettuja nimiä ja päivämääriä.

Pyörätiet kohti Piritaa ovat upeassa kunnossa, meri vähemmän upeassa kunnossa. Haisee karmealle, joku mätänee ja hajoaa. Lisäämme vauhtia. Vähän ennen Piritaa tien mantereen puolella seisoo korkea obeliski, jonka luo johtaa laatoitettu tie. Kyltti kehottaa kävelemään, mutta metriäkään ei taluteta. Ajamme ylös kolisevia laattoja pitkin. Obeliskin lisäksi monumentissa on joitakin pyramidinmuotoisia betonikappaleita, joista yhteen on kaiverrettu kourat. Laattakäytäviä on kaksi lisää, rannan puolella on vielä kaksi eriskummallista rakennelmaa. Kaivamme kartan esiin ja yritämme löytää monumentille nimen. Emme onnistu. Yritin löytää monumenttia Tallinnan kaupungin verkkosivuiltakin, turhaan. Tästä monumentista kansa vaikenee, sen unohtaminen huutaa vierailijalle yhtä kovaa ellei kovempaa kuin mihin teos ikinä itse pystyy. Obeliskin terävä kärki on neula, joka painaa jotain kohtaa kansallisessa muistissa.

Monumentin takana on rivi hautakiviä ja nurmikentälle aseteltuja kolmen ristin ryppäitä sekä yksi hyvin suuri risti. Pyörätie nousee ylämäkeen ja harhailemme sen suuntaan. Paikallinen pyöräilijä hyppää pois pyörän kyydistä heti mäen alla, ajamme ohi. Vastaan tulee koira irrallaan, joudumme lähes pysähtymään. Runnon ketjua sen minkä kapeista reisistäni irtoaa, jotta saisin pyörän taas liikkeelle vain havaitakseni, että edessä on toinen koira. Taas vauhti pysähtyy ja jatkaminen on entistä vaikeampaa, eikä mäki tunnu loppuvan. Haukomme henkeä kuin hauki veneenpohjalla. Mäen päällä ei ole mitään. Käännymme takaisin alas ja ajamme Piritan hiekkarannalle ohi tiellä makaavan kuolleen lokin ja suuren puun alla kuolinkouristelevan variksen.

Ranta on pitkä, hiekka vaaleaa ja hyvin upottavaa. Täällä olisi raskasta pelata rantalentistä. Kangasmetsän läpi kulkee päällystetty tie, joka kiemurtelee puiden välissä rantaa myötäillen. Pinta on aluksi hyvää, mutta heikkenee koko ajan. Puiden juuret ovat kohottaneet päällystettä töyssyiksi, ja välillä tiessä on suuria reikiä. Muutama hölkkääjä tulee vastaan tai kirmaa edellämme. Viehättävä nainen juoksee lujaa nilkkojaan viskellen.

Pyörätie päättyy autotiehen, pientareella menee tien suuntainen polku. Piritan pohjoispuolella on pitkä rapautunut laituri, jonne menemme pitämään evästaukoa. Super Seacatin aallot iskevät rantaan korkeina ja loivina. Laiturin tyvessä neniin osuu makea tuoksu, johon tulemme törmäämään monesti matkan aikana, välillä hyvin voimakkaana ja laajoilla alueilla. Mikä Virossa haisee kuin marihuana? Tuoksuvien alueiden laajuus saa epäilemään, että tuskin koko kansa kuitenkaan polttelee, ehkä se tulee jostain muusta tuotteesta.

Jatkamme edelleen pohjoiseen kohti kartan reunaa. Ajamme pienen harhalenkin, kun tien varressa on kyltti Bike shopiin. Kyseinen putiikki myy moottoripyöriä. Palaamme takaisin ja löydämme mukavan näköisen pienen ravintolan Ranna teen ja Hobekuuse teen risteyksen läheltä. Menemme sisään suurten Krusovice-kylttien harhauttamana. Ravintolasta ei saanut Krusovicea, mutta sieltä sai hyvää lohta tumman Jussi-oluen kanssa hintaan noin 10 euroa ja suuren pippuripihvin suuren Hoegaardenin kanssa hintaan 13 euroa. Tarjoilijattaret olivat hymyileväisiä ja ystävällisiä. Suosittelen ravintolaa lähes varauksetta, ainoa epäkohta liittyy harhaanjohtavaan olutmerkkimainontaan.

Piritan omakotialueen läpi menee hyväkuntoisia teitä, joilla ei ole liikennettä lauantai-iltapäivänä kuin nimeksi. Muutama ihminen tulee vastaan kävellen, pari autoa ja yksi koira. Kuis sinä menet, huutaa omistaja koiralle kun se on tunkemassa bernhardilaisen päänsä eturenkaani alle, ja koira kääntyy takaisin pihaan. Taas tuoksuu. Teletorn on suletud, sanoo suuri kyltti portin kupeessa. Ruosteläikät täplittävät betonia. Tämä on kai yksi Viron uuden itsenäisyyden tunnusmerkkejä Neuvostoliiton romahduksen ajoilta, vapauden symboli.

Kaupungin itälaidalla on suuria teollisuusalueita, jotka ovat olleet unohduksen tilassa. Ajamme maantien laitaa, autot kiertävät meidät kaukaa. Liikennekulttuuri on pyöräilijälle erittäin ystävällinen. Välillä sataa pieniä kuuroja, mutta ne eivät kastele teitä eivätkä meitä. Emme löydä idästä etsimäämme rappiota, sen näkyvin symboli, hylätyssä tilassa ollut kaasuvoimalaitos on kunnostettu, lipputangossa liehuvat Viron ja EU:n liput, seinät on maalattu kirkkaansinisiksi ja kytkinkentän laitteet hohtavat uutuuttaan. Pidämme taukoa hautausmaan kupeessa ja näemme mielenkiintoisen operaation. Kaksi naista tulee pyörätietä pitkin, toinen polkee hiljaa ja toinen, rullaluistimet jalassa, pitää kiinni polkevan lantiosta ja yrittää pysyä pystyssä. Matkanteko on vaappuvaa. Palaamme Klostrimetsään ajamaan hiekkatietä, kangasmaastoa halkoo joukko toinen toistaan houkuttelevampia polkuja, joiden hiekkapohjalle ei minun renkaillani ole asiaa. Yksi jyrkkä alamäki menee nätisti luistellen takarengas lukossa, mutta seuraavassa eturengaskin haukkaa hiekkaa ja vain nopeat refleksit pelastavat hiekassa kierimiseltä. Tänne täytyy tulla uudestaan vähän paksummilla renkailla ja kevyemmällä välityksellä varustettuna.

Tunnit satulassa alkavat tuntua. Niskani on ollut jäykkänä koko päivän edellisen päivän ratapyörä-ajon takia, ja selässsä oleva laukku ei lainkaan paranna tilannetta. Lihasten jäykkyys tuntuu pienenä jäytävänä päänsärkynä ja väsymyskin alkaa painaa. Päätämme lähteä takaisin kaupungin suuntaan. Pysähdymme matkalla Velodromille, jonka kupeessa on pyöräkauppa. Kauppa on näppärästi auki muutaman tunnin keskiviikkoisin ja vähän pidempään lauantaisin. Hoikka nainen kilpa-ajoasussa kiertää radan sisälaitaa maantiepyörällä, turpeella on nuori mies niin ikään maantiepyörän kanssa. Mies ajaa niljakkaan näköistä kenttää edestakaisin, sitten nousee radalle ja kiertää muutaman kierroksen sisälaitaa. Takavaihtaja naksuu kun hän vaihtaa raskaampaa ja nousee radalle. Radan kaarteet ovat loivat ja flipflop-sandaalin ja radan väliin jää hyvin tilaa. Pyörä on miehelle aivan liian suuri, jalat eivät tahdo yltää polkimille. Radan epätasaisuudet hyppyyttävät ja ajamisen katsominen hirvittää. Ei tee mieli mennä itse kokeilemaan. Tallinnaan ei kannata tulla ratapyörän kanssa.

Kaupungin liikenne on vilkastunut aamun jälkeen ja meno pääkaduilla on villiä. Enää ei tunnu yhtä hyvältä ajaa liikenteen seassa. Bussi hönkii selän takana ja leikkaa risteyksen jälkeen eteeni, joudun pysähtymään. Mikko vetää sprintin bussin edessä ja livahtaa karkuun. Bussi jää pysäkille ja lähden ajamaan Mikkoa kiinni. Poistumme seuraavista valoista syrjäisemmille kaduille ja poljemme rauhallisesti vanhaan kaupunkiin. Mukulakivet ovat pahempia kuin Kalliossa, ajamme muutaman sadan metrin matkan ja köytämme pyörät ravintolan terassin kaiteeseen. Sataa hiljakseen. Valtaamme katoksen alta paikat ja tilaamme oluet. Päässä ei liiku ensimmäistäkään ajatusta ja uni tulisi heti, jos uskaltaisi sulkea silmät. Seuraan kadulla liikkuvia ihmisiä, turisteja tiimipaidoissa ja ilman. Ihmisten pukeutumisessa on suuria eroja suomalaiseen verrattuna – kadulla liikkuu päiväsaikaan naisia niin niukoissa vaatteissa, ettei vastaavaa näe edes Helsingin yössä. Aika alkaa kulua nopeammin. Istuessa uupuneet mielet alkavat vähitellen virkistyä ja puhe luistaa taas, ja pian on lähdettävä laivalle. Alkaa sataa, kun odotamme laivaan pääsemistä. Vedämme sadetakit päälle ja odotamme. Laivan ruoka on taas aivan liian suolaista.

Kahden tunnin jälkeen olemme taas Länsiterminaalissa ja odotamme pääsyä maihin. Olemme ensimmäisinä ulkona laivasta ja kaahaamme kohti portteja, jotka ovat kiinni. Henkilökunta juoksee avaamaan ovia ja pääsemme kaupungille. On pimeää, autojen valot häikäisevät ja väsyneen mielen reaktioaika mitataan sekunneissa. Kampin ja Rautatientorin ohittaminen vaatii kovaa skarppaamista, lämmin yö on täynnä ihmisiä vaihtelevassa humalatilassa. Ajamme rohkeasti samaa tietä kuin tulimme, ei samassa paikassa voi kahta kertaa vuorokauden sisään nastaan ajaa. Hermannin rantatiellä hybridi polkee ohi, menköön, ei jaksa kisata. Avaan kotioven 18 tuntia lähdön jälkeen. Matka oli onnistunut. Niistä naisista vielä, kuvittelitko, että rähjäisellä ja haisevalla polkijalla olisi ollut kysyntää?