Jos ei ole tarinoita, pitää kirjoittaa tosia

Tämä tarina on tosi, groteski ja verenmakuinen. Helposti pahoinvoivien kannattaa varmaan jättää lukeminen tähän ensimmäiseen kappaleeseen, joka on kirjoitettu elokuun auringon paistaessa kauniisti ulkona. Tuulee lämpimästi ja jäätelö sulaa kulhossa nopeasti.

En edelleenkään tiedä, miksi viikonloppuna kävi kuten kävi. Yö oli pimeä, kyllä, mutta katuvalot paloivat. Olin juonut illan mittaan muutaman oluen, mutta en ollut humalassa, en lähelläkään. Miksi en nähnyt sitä koroketta ennen kuin oli myöhäistä? Muistan katsoneeni oikealle, sinne pitäisi mennä tie, vauhti ei ollut kovin kova, yht’äkkiä edessä on koroke. Tajuan etten ehdi jarruttaa, en väistää, yritän siis hypätä. Eturengas nousee, kiveys lähestyy, kuva katkeaa. Pyörä on jalkojeni välissä, hontelo olo. Sami on hieman minusta oikealle. Humisee. Lasit, missä? Maassa, vääntyneet. Humisee. Sami sanoo, että hurjan näköinen lento, sattuuko? Vasen pikkusormi sojottaa jonnekin kämmenen suuntaan, maassa ja housuilla on verta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, nousen ylös. Syljen hampaansiruja. Ei satu pahasti, mutta miten mä tällä sormella pystyn ajamaan Malmille? Päätän etten pysty, soitan ambulanssin. En tiedä tarkalleen, missä olemme, ja tilaan auton Arabian ostarin pihalle, sinne ei kävele kuin muutaman minuutin. Humisee.

Kävelen sumun läpi, istun odottamaan. Auto tulee pian valot vilkkuen, pysähtyy. Kuskit alkavat tarkistaa vammoja. Tuo sormi, se on pahan näköinen. Otetaan hanska pois. Kämmenen laidassa, siinä missä on pikkusormen ensimmäisen nivelen paikka, on kuoppa. Nivel on jossain muualla. Sijoiltaan se ainakin on, verenkierto voi olla heikkoa, sille on tehtävä heti jotain. He avaavat auton oven, nousen istumaan pienelle tuolille. Toinen tarttuu kämmenestä, toinen ottaa kiinni sormesta, vetää.

Plop.

Sormi osoittaa taas oikeaan suuntaan. Saan jääpussin, pidä sitä sormea vasten. He nostavat pyörän kyytiin, turvavyöt kiinni ja matkaan. Matkalla Malmille täytetään jotain esitietokaavakkeita, onnettomuuden kuvausta, nojaan päätäni seinään ja pidän kiinni jääpussista. Humisee.

Päivystyksessä on jonoa. Hoitaja tulee, vie minut toimenpidehuoneeseen, alkaa tarkistaa vammoja. Käsi, se pitää kuvata. Leukaan pitää pistää rivi tikkejä. Onko leuka kipeä? On. Kuvataan sekin. Röntgeniin, takaisin odottamaan. Sormen kuvista ei löydy murtumaa, se lastoitetaan silti. Uudestaan röngeniin leukakuviin, sitten tikattavaksi. Puudutuspiikkejä pitkin ja poikin leukaa, kasvoille paperinaamari. Suljen silmäni ja keskityn hengittämään. Tikkaaminen kestää kauan.

Operaatiot ovat ohi. Aurinko on aloittamassa nousuaan, taivas on jo vaalea. Maailma on utuinen kun sitä katsoo ilman silmälaseja. Avaan pyörän lukot, pistän ne laukkuun ja lähden taluttamaan kotia kohti. Kävely on hidasta, matkaa on reilu viisi kilometriä. Teen yhden elämäni omituisimmista päätöksistä ja hyppään pyörän päälle. Poljen joenvartta toinen käsi sylissäni ja utuiseen maisemaan tähyillen. Radan kohdalla henkilöauto tulee vastaan kävelytiellä, nuoriso on liikkeellä omituiseen aikaan ja varsin erikoisilla reiteillä. Selviän kotiin ilman suurempia seikkailuja kun kello on puoli kuusi. Nukun pitkälle päivään, voin kipeästi, olen turta ja hidas.

Tulee maanantai, menen töihin, lähettävät minut heti pois. Sairaslomaa kolmeksi päiväksi, käsky hakea lisää keskiviikkona. Viikko on täynnä hammaslääkäreitä, lääkäreitä ja vakuutusyhtiötä. Kirjekuoreen on kertynyt lääkäreiden kuitteja puolikkaan hyvän polkupyörän verran. Tänään olen jo tolkuissani ja pystyn syömään muutakin kuin keittoja. Päätä kestää jo särkemättä parin tunnin seisoskelut ja liikkumiset, ei ala heikottaa. Lastan saan pois viikonloppuna, tikit ensi viikolla. Pian olen taas oma säteilevä itseni.