Ensimmäisiä

En koskaan ole sopeutunut hyvin kellojen siirtämiseen, oli suunta mikä tahansa. Yhtä huonosti sopeudun aikaeroon matkalle mennessä tai kotiin palatessa. Itseasiassa en elä lainkaan Suomen ajassa. Sisäinen kelloni on synkronoitu ehkä Moskovan aikaan, tai niille nurkille. Tänään heräsin avoimesta ikkunasta kantautuvaan hiljaisuuteen suunnilleen neljältä ensimmäisen kerran, virkeänä. Käänsin kylkeä, vedin peiton korville ja keskityin ajattelemaan unisia, lämpimiä ja pehmeitä ajatuksia. Kun seuraavan kerran havahduin ja katsoin kelloa, se oli jo varttia yli neljä. Aloitin alusta, ja havahduin ja yritin taas. Lopulta kello oli yli puolen kuuden, minkä katsoin ihmiselle soveliaaksi heräämisen ajaksi arkiaamuna. Otin puhelimesta herätyksen pois ja nousin.

Aamurutiinit sujuvat aina vailla tietoista ajatusta liikkeistä tai suoritetuista toimenpiteistä. Myslit kippoon, lusikoi, lue uutiset, katso sää. Ikkunasta ei kuulu sadetta, kuivan kelin ajokamat siis. Lämpötila Kumpulassa … +8 C. Ensimmäinen orastava ajatus maailmassa sijaitsevasta virheestä tuli ensimmäisen mäen jälkeen, Vantaanjoen varressa, kun joen ylittävä silta oli aivan jäässä. +8 C. Alavilla mailla hallan vaaraa, jokilaaksossa on aina kylmä. Tie kimalteli kauniisti ja sileiden maantierenkaiden alta kuului rapinaa. Radanvarressa lätäköt olivat jäässä, tie kimalteli edelleen kauniisti ja kesähanskojen peittämät sormet alkoivat kihelmöidä.

Ilmalassa sillat olivat kauniissa kevyessä kuurassa, ei vielä valkoisia kuten talvella, mutta asfaltin mustuus oli kauniisti peitossa. Tuntui poikkeuksellisen kylmältä ollakseen +8 C. Munkan rannassa meri aaltoili kevyesti ja tuoksui syksyiselle, tien rahina muuttui märäksi suhinaksi. Sormia kihelmöi aika kovasti.

Olarissa viimeinen alamäki kimalteli nousevan auringon valossa, sormet ja varpaat olivat kohmeessa ja hengitys höyrysi. Ajoin hitaasti autotien reunaa. Risteyksessä jarrutin hieman lisää ja lähdin kurvaamaan vasemmalle kohti parkkihallia. Suih! Fillarin molemmat renkaat lähtivät luisuun yhtä aikaa ja valuin keskelle risteystä, sen yli viistosti kevyen liikenteen väylälle. Juuri näinhän minä sen olin suunnitellutkin, ajattelin, jatkoin polkemista. Veressä kiersi muutama ylimääräinen milligramma adrenaliinia. +8 C. Konttorilla ilmatieteenlaitoksen havainnot kertoivat, että kaikkialla paitsi ydinkeskustassa oli -0 C. Syytän kellojen talviaikaan siirtämistä.

Jokaiselle päivälle murheensa

Maailmassa on tuhansia ja taas tuhansia kirjoja, ohuita ja paksuja, pieniä ja suuria. On mielenkiintoisia kirjoja, on käsittämättömiä kirjoja, tosia, taruja ja runoja, on kirjoja lapsille, aikuisille ja lapsenmielisille aikuisille. Näissä neliöissä on liikaa kirjoja, liikaa levyjä, liikaa polkupyöriä ja niiden osia. Kirjoja on lattioilla, kirjoja on hyllyssä, kirjoja sohvilla ja työpöydällä, vaatekaapin kätköissä. Polkupyöriä on eteisessä, niitä on keittiössä, parvekkeella ja makuuhuoneessa, siivouskomero on pyhitetty varaosille. Levypinot halkovat tuuletusräppänästä tulevaa tuulta katonrajaan kurkottavissa pinoissa. Valtakunta kirjahyllystä, tai kasa käypää valuuttaa, mihin nämä kaikki saa turvaan kun pienet ihmiset pian valtaavat talon?

sulje silmäsi

Jälleen kerran on ilta ja oven tuolla puolen palaa valo. Kellertävänä se hehkuu kynnyksen alta lämpimästi, piirtää terävärajaisen kuvion lattiaan, kuviota ympäröi pimeä. Ikkunasta saapuva valo luo liikkuvia varjoja hämärään huoneeseen, puiden lehdettömät oksat heiluvat katulampun heikossa valossa. Varjot tanssivat, kurkottavat kohti ja vetäytyvät pois. Varjojen pimeys yrittää koskettaa, vetää puoleensa, sulje silmäsi niin me sinut viemme etkä koskaan enää palaa.

Jälleen kerran on ilta ja oven tuolla puolen palaa valo. Kynnyksen raosta hehkuvan valon mukana kantautuu hiljaista puhetta, pehmeää, naurahduksia. Ikkunankarmeissa viheltää tuuli ja peltikatolla sade, lasia pitkin valuvat pisarat sekoittavat varjojen tanssin ja häivyttävät niiden reunoja. Varjot tanssivat, kurkottavat kohti ja täyttävät huoneen. Varjojen pimeyttä ei voi välttää, se vetää puoleensa, peittää kaiken alleen, sulje silmäsi niin me sinut viemme etkä koskaan enää palaa.

Jälleen kerran on aamu ja oven tuolla puolen on pimeää. Sateen pieksemästä maasta nousee sumua, talot, puut ja kadut sulautuvat tummina harmauteen. Hiekka rahisee jalkojen alla, korvissa kohisee tuuli, joka saa nenänpään kipristelemään. Rannalla valkoiset aallot hajoavat pyöreisiin kiviin ja tuuli heittää pieniä suolaisia pisaroita ilmaan, mäntyihin ja pieneen katajaan. Meri ja tuuli laulavat ainoaa ikuista laulua, se vetää puoleensa ja täyttää kaiken, sulje silmäsi niin me sinut viemme etkä koskaan enää palaa.

Kammenkiertäjän syyslaulu

Älä saakelin ketju katkea kun lounaasta tuulee kymmenen ja perille on kymmeniä kaksi.

Älä saakelin ketju katkea kun tanko taipuu ja soi siltoja kun putkelta poljetaan.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea kun alamäkeen kampea joutuu runnomaan kun lounaasta tuulee kymmenen.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea kun tasamaalla puuskaan nojataan kun lounaasta tuulee kymmenen.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea.

Rutisee ja paukkuu ketjut ja polvet.

Polvet.

Älä saakelin ketju katkea.

Etelän yöt

Se tapahtui siinä mäellä, paavin palatsin ja joen välissä, siinä mistä näkee Avignonin sillan, sanoi harmaantunut vanha mies ruskeassa nahkatuolissa, vasen jalka ristissä oikean päällä, sylissä kirja selkäpuoli ylöspäin. Vasen käsi lepää kyynärnojalla, ranne rentona. Oikeassa kädessä kohotettuna on lasi konjakkia, jonka läpi vanhus katselee toisessa tuolissa istuvaa nuorta miestä. Tai onko se silta, eihän se edes mene joen yli. Laituri se ennemmin on, mutta on kai se joskus yltänyt vastarannalle. Olin ollut matkalla joitakin kuukausia, hikisiä päiviä hitaissa junissa, kuumia iltoja ja öitä pienissä kaupungeissa pitkin etelärannikkoa, punaviininhehkuisia keskusteluja toreilla ja kapakoissa. Jo silloin kesän aurinko poltti sieltä suuren osan kasveista, aina välillä tuoksui noki, lehdet säilyttävien kasvien ja puiden väri oli harmaammanvihreää kuin täällä, ja tummempaa. Paahde nosti utua meren päälle ja valo oli sinertävää pitkälle sisämaahan.

Pariisista asti olin matkustanut Hansin kanssa, mutta Hans ei halunnut lähteä niin kauas merestä. Erosimme Marseillessa, puhuimme tapaamisesta Nizzassa, mutta tuskin kumpikaan oli tosissaan. Muutaman viikon jälkeen kaikki jutut oli kerrottu useaan kertaan ja seura alkoi väsyttää. Näin Hansia seuraavan kerran vasta useiden vuosien kuluttua, osuttiin Zurichissa samaan seminaariin ja ajauduttiin illalla kapakkaan, kovasti mies oli vanhentunut, eikä ollut tarttunut siveltimeen enää aikoihin. Motivaatio oli kadonnut, harmillista sikäli että Hansilla oli lahjoja. Hans ei silloin ollut edes käynyt Nizzassa, vaan oli jatkanut suoraan Italiaan ja vietti talven siellä. Minä itse päädyin Nizzaan puolen vuoden kuluttua käytyäni ensin Valenciassa. En tiedä, missä Hans nykyisin asuu, tai elääkö edes enää.

Mutta eihän minun Hansista pitänyt puhua tänään, vaan Avignonista. Asuin pienessä majatalossa vanhan kaupungin muurien sisäpuolella ja tein satunnaisia hanttihommia saadakseni ruokaa ja viiniä. Lähetin töitä oli aina tarjolla, tiilien kantamista ikiaikaisten talojen loputtomissa remonteissa, ja varakkaille turisteille olin oppaana vaikken oikeasti kaupungin historiasta mitään tiennytkään. Aina löytyi joku, joka oli valmis maksamaan sujuvasta sanailusta ja omaa kieltään puhuvasta seurasta muutaman tunnin ajan. Kierrätin heiltä pään pyörryksiin vanhan kaupungin sokkeloissa, vain palatsille ja sillalle. Saksalaisia ja ruotsalaisia lähinnä, muutama englantilainen. Kun rahaa oli tarpeeksi, maalasin, kirjoitin ja väittelin puistoissa ja kapakoissa, tein kaikkea mitä nuori mies voi vapaina vuosinaan tehdä.

Eräänä sellaisena iltana, kuuman päivän jälkeen kun joesta nousi ohutta sumua ja kuunsirppi hohti auringonlaskun aikaan punertavana ja suurena taivaanrannassa, menimme taas kerran istumaan Montée des Moulinsin puistoon. Mukana oli sillä kerralla Petrus, synkkä venäläinen, Mats Bergenistä ja tavanomainen joukko pierrejä, jeaneja ja muita ranskalaisia, vähän yli kymmenen meitä varmaan oli. Valtasimme yhden niistä länteen aukeavista tasanteista, Carl soitti haitarilla alakuloisia mustalaislauluja, juotiin halpaa viiniä ja joku kääri hamppusätkän. Ruokaakin oli vähän mukana, leipää, oliiveja ja pähkinöitä.

Camusin Sivullinen oli silloin kovasti esillä, se oli pakko lukea, pakko tuntea ja siitä oli pakko keskustella. Syvemmin eksistentialismista joutui keskustelemaan vähintäänkin aina, kun Petrus oli mukana. Täytyy sanoa, että eksistentialismi kyllä sopi Petrukselle, ihmisen kohtalonomainen yksinäisyys ja kaiken subjektiivisuus olivat erottamaton osa hänen luonnettaan. Se, että se sitten myöhemmin ehkä johti Petruksen kuolemaan oman käden kautta on toinen tarina.

Ilta oli pimentynyt ja Petrus oli taas päässyt kunnolla vauhtiin. Mats ei ollut aiemmin mukana, ja heidän välilleen kehkeytyi kiivas väittely. Carl soitti edelleen, hänen silmänsä tuijottivat tyhjinä joelle kun sormet juoksivat pitkin koskettimia. Olin pitkästynyt, väsynyt eksistentialismiin ja muuhun älylliseen, halusin vain juopua ja unohtaa kaiken hetkeksi. Kuuntelin vain välillä keskustelua, katselin tummuvaa taivasta ja puita. Näin, että polkua pitkin käveli nainen meidän suuntaamme. Mustat pitkät hiukset aaltoilivat illan tuulessa, kevyt mustalaishame, ei lainkaan sellainen jota he täällä käyttävät, aaltoili kilpaa hiusten kanssa ja piirsi ilmaan kauniin vartalon ääriviivoja. Nainen käveli hitaasti kohti, rauhallisen varmasti ja rennosti kuin omistaisi koko maailman, suoraan luoksemme.

Mon ami, onko teillä antaa tupakkaa? Tummat silmät kiersivät kehäämme, osuivat silmiini ja tunsin tulipalon alkavan vatsani pohjalta, levottomuus, punastuminen, aika hidastui ja kieleni kangistui kuin se olisi tarttunut jäiseen kaiteeseen, en saanut sanaa suustani. Petrus kaivoi jo taskuaan, heitti naiselle vajaan askin Gauloisesia ja jatkoi kuin mitään keskeytystä ei olisi tullutkaan. Nainen kiitti, kääntyi päätään keinauttaen ja lähti kävelemään pois. Istuin jähmettyneenä, kykenemättömänä liikkumaan, liekki roihusi. Viimein sain koottua itseni, nousin seisomaan ja lähdin kävelemään naisen perään, näin hänet vielä. Petrus tarttui takkini hihaan, nykäisi minut istumaan. Mihin sinä aiot mennä, eikö seura kelpaa? Oletko olevinasi jotain erikoista? Carl lopetti hetkeksi soittamisen ja sanoi Petrukselle, että anna miehen mennä naisensa perään. Nykäisin takkini Petruksen kädestä ja lähdin mitään sanomatta kävelemään sitä polkua, jota nainen poistui. Kävelin, kävelin ja kävelin, edestakaisin puiston polkuja, sitten vanhan kaupungin katuja ja joen rantaa, mutta en nähnyt hänestä enää vilaustakaan, en koko Avignonissa oloni aikana. Sisälläni tuli paloi turhana.

Vanhus hörppää konjakkia, yskähtää viinan poltteelle. Tamminen jälkimaku täyttää suun. Vanhus katsoo lasinsa läpi takkaan, siellä tuli on hiipunut hiillokseksi.

Hiljainen mieli

Viesti illan hämäryydessä tuo mustan yön, huolen ja surun. Sanat ja hiljaisuus, ihmisen voimattomuus, hetket joista tulee ikuisuus. Kirottuja ovat ne sekunnit, joita ei takaisin voi kääntää, ne piirtyvät sieluihin viimeiseen hengenvetoon asti. Miksi, jos, kysymisen sietämätön turhuus tuskastuttaa mielen. Vain huoli jää. Minä rukoilen.

aikaa entistä

Joskus muistaa ajan entisen, kauan sitten unohtuneet hahmot, äänet ja sanat, tarinat jotka jäivät vaille loppukohtausta. Tuttu tuoksu kaupungilla, ääni jostain selän takaa tai tuttu tunnelma pienessä kahvilassa, mennyt tulee hetkeksi takaisin kuin déjà vu. Hajuveden tuoksusta herää nainen kuin henki Aladdinin lampusta, vahvasta kahvista se pieni majatalo Ranskan maaseudulla, yksittäisestä sanasta mielen lämpö tai häpeä, selittämätön. Katse pysähtyy toviksi, kaikki liike lakkaa ja ajatukset vaeltavat ajan poluilla ilman tietoa tapahtumien järjestyksestä, vailla tulkintaa vain havainnoiden. Miten ne tarinat ovat kehittyneet, missä ne ihmiset, solmiutuvatko kertomusten säikeet yhdeksi suureksi loppukohtaukseksi vai hajoaako kaikki pohjoiseen tuuleen? Sekunti, toinen, silmät heräävät unestaan ja ympäröivä maailma saavuttaa ihmisen, sen äänet, tuoksut ja sanat. Ehkä vain tunne jää.

Kaksi monologia

Kalpean syyspäivän ilma on raskaana sumusta, joka tiivistyy laseihin, muodostaa pisaroita villapaidan lankoihin ja tunkee luihin asti. Pienen kahvilan ilma on sakeana märkien vaatteiden kosteutta, kahvin tuoksua ja puheensorinaa, on iltapäiväruuhka. Joukko opiskelijoita istuu suuren pöydän ympärillä, pöydällä on sikinsokin teemukeja, kahvikuppeja, kirjoja ja papereita. Keskustelu aaltoilee kevyesti, varovaiset katseet kohtaavat välillä pöydän laidoilta, katse kääntyy pois kuin rusakko ketun tieltä, kevyt puna nousee poskille. Ikkunapöydässä, kauimpana ovesta, istuu neljä harmaahiuksista eiralaisrouvaa. Yksi heistä puhuu närkästyneen näköisenä, toiset nyökyttelevät harvakseen osaa ottavan näköisinä. Värikkään neuleet ja raskaat korut yrittävät korvata sitä kauneutta, jonka kuluneet vuodet ovat peittäneet uurteiseen ihoon ja kumaraan ryhtiin.

Toisella ikkunalla istuu nuori nainen ja nuori mies. Naisella on punertavat hiukset, tummanpunainen paita ja mustat housut. Niska jäykkänä, taakse vedettynä, selkä on painettuna tiukasti kiinni tuolin selkänojaan. Kädet on ristitty rinnan yli, nyrkit kylkeä vasten. Miehellä on tummat vaatteet, lainehtivat tummat hiukset ja paksusankaiset silmälasit. Mies nojaa pöytään kyynerpäillään eteenpäin kumartuneena, tummat kulmat tanssivat. Pöydällä on tyhjä lautanen, yhden sämpylän jäämät, lähes tyhjä viinilasi sekä teekuppi.

-et säkään yhtään ajatellut
-ollaan siellä ehkä neljä kuukautta, tai viisi,
-mitä mä, me
-Ana tuntee jonkun paikallisen
-rahat ei tahdo vuokraan riittää
-ja sieltä vuorille, täytyy mennä kun siellä on vielä lunta ja jäätä
-kun vasta löydettiin
-jollekin huipulle
-mä luulin
-se on tosi villiä
-olisit erilainen
-Ranen tatska viime reissulta
-ja entä lapsi
-hurjat värit, todella psykedeelinen…mikä lapsi ei vittu
-…

Nainen nousee, vetää takin päälle kävellessään kohti ovea. Ohut tärinä yrittää ravistella hartioita ja hiuksia, mutta nainen puristaa itsensä kokoon. Ei täällä, ei kaikkien nähden. Mies nojaa tuolinsa selkänojaan tiukasti, niska jäykkänä, sormet oikenevat ja puristuvat nyrkkiin, leuan lihakset nykivät. Ulko-oven metallinen kolahdus on kolea, se jää kaikumaan miehen mieleen, siellä se heijastelee vuorenhuippujen lumessa ja jäässä. Kadulla nainen liukenee kaupungin sumuun.

pölyä

Piirrän kirjaimia pölyiseen lasiin jota ensi yön sade pyyhkii. Ohuina puroina vesi virtaa, hävittää sanoja, katkoo lauseita ja ajatuksista jättää jäljelle vain kuivuneita valumajälkiä. Mitä jää kirjoittamisesta paitsi pölyä sormiini?

Kuin varkain

Kuulen tuulen, putoavien lehtien kahinan, näen kaiken tuon keltaisen ja punaisen, viileässä illassa tuoksuu syksy. Näen kadulla naisen joka lehtiä potkii iloiten kuin lapsi, hoikka vartalo keinuu ja kasvoilla on hymy. Poljen hiljaa ohi, katson silmiin ja hymyilen – jalka pysähtyy, hämmennys, sitten hymy leviää, jalka jatkaa matkaa ja ilma on keltaisia lehtiä täynnä. Elämän pienet ilot, tuntemattomien väliset salaisuudet. Lehdet kahisevat selkäni takana ja pyöräni alla.