tiesinkö

Tiesinkö mitä toivoin, ymmärsinkö mitä halusin? Valoa toivoin, kuivia pakkasia ja kantavia tienpohjia, kirpeyttä. Sain valoa, kyllä, tuota valkoista, sain sadetta, loskaa ja jäätä, alta pettävät tiet. Jaloissa asuu tuhannen vuoden maitohapot, kämmenet ovat kipeinä tärinästä ja yläselkä kireänä ohjaustangon suorassa pitämisestä. Talvi on saapunut Helsinkiin.

odotan

Odotan, katson ulos ikkunasta ja toivon, ehkä Ilmatieteenlaitos ei tänään valehtele kuten sillä tapana on. Männyt keinuvat jo kevyessä tuulessa, kaukana merellä sataa. Hetkeksi jotain valkoista, edes hetkeksi, lumi poistaisi pimeyden ja ehkä aurinko häikäisisi, heijastuisi kirkkaana jäisistä kiteistä, nenää ja leuankärkeä kipristäisi kun ovesta ulos astuu. Pohjoisen maan asukkaat elävät ja hiipuvat auringonvalon mukaan, syyshorros on vallannut mielet ja sateessa ja pimeässä vastaan kävelee vain lannistuneita hahmoja alaspainetut päät hupuissa tai pipoissa, kädet syvällä taskuissa tai lapasissa. Tulkoon lumi, tulkoon kirkkaus, sokaisevat säteet jotka meidät horroksesta herättävät aina muutamaksi tunniksi kerrallaan kunnes on taas kevät ja unta ei tarvitse kukaan.

hämärän jälkeen

Kuulas on yö, lamppujen valkoinen valo heijastuu joen mustasta vedestä hengityksen höyryyn. Tie rahisee allamme, kohmeisilta huulilta valuu rauhallisia sanoja, pitkien väsyneiden kuukausien jälkeen minäkin olen matkalla taas. Routa hiipii hiekan alle ja tekee mutkaisista poluistamme nopeita taivaltaa, kilometri kilometriltä katoaa polku selän taa.

Myöhemmin, paljon myöhemmin

Saavuimme pihalle auringon paistaessa, kesät olivat silloin lämpimiä ja kuivia. Melua, huutoja, hiekkakentällä potkittiin palloa ja lapset tervehtivät tuttujaan pitkän kesäloman jälkeen. Seisoimme seinän vieressä kaikki kolme, oli ensimmäinen päivä uudessa koulussa, äiti meni etsimään rehtoria. Tämä koulu oli kolmanteni neljässä vuodessa, taas kerran uudet luokkakaverit, uudet opettajat, uusi kielikin. Nämä puhuvat nenäänsä, lyhyesti ja terävästi, jotenkin kovasti. Pelotti. Harmaiden tarralenkkarieni kärjet olivat pölyssä, farkkutakin napit kiinni.

Opettaja oli harmaa, pukeutui harmaisiin ja ruskeisiin vaatteisiin, hän oli vanha kuin mummoni, mutta ei yhtä käyrä. Istuin luokan oikealla laidalla, lyhyet eteen, istuin toisessa pulpetissa. En halua olla täällä, haluan takaisin edelliseen kouluun, siihen pieneen rannikkokylään, jossa metsä alkaa kotiovelta, suuret männyt seisovat levollisina kallioilla ja pienillä teillä on vähän liikennettä. Siellä hylätyn navetan pihassa kasvoi hevoskastanja, navetassa me leikimme. Tahdon metsiin juoksemaan, pois, kauas pois, tahdon levottomuuden pois.

Kului päivä, kului toinen, päivät muuttuiva kuukausiksi ja ne vuosiksi, sopeuduin mutta en sulautunut. Tunteja, välitunteja, ihmisiä tuli ja meni, kavereita ja ystäviä, ala-asteelta päästiin pois ja siirryttiin seuraavaan kouluun. Aika kiihtyi, päivien ketju venyi ja me kasvoimme, kouluja tuli ja meni, niiden jälkeen töitä.

Saavumme pihalle sateessa, talvet ovat lämpimiä ja märkiä. Hiljaisuutta, tyhjällä kentällä on pieniä lätäköitä, kaikki on pientä, ovien tutut kaarevat kahvat. Astumme sisään samasta ovesta kuin silloin aina, matalaan pimeään aulaan, jonka keskeltä nousevat kierreportaat yläkertaan, terästangot nousevat korkeuteen yhtyen lähellä toisen kerroksen kattoa. Nousemme portaat, pidän kiinni samasta muovisesta kaiteesta, jota sadat ja taas sadat lapset ovat hioneet pienin käsin. Sama naulakko, se johon yksi oppilas nostettiin kumisaappaista roikkumaan, tuttu ovi on vasemmalla laidalla. Ovi ei ole lukossa, astun sisään. On kuin ennen, mutta minä hymyilen, levottomuus on pois. Koulujen elämä ja elämän koulu, en jäänyt luokalle kummassakaan. Olen sopeutunut mutta en sulautunut, menneiden muistot ovat pehmenneet ja haihtuneet pohjoisiin tuuliin.

Pysähdyin hetkeksi

Näin sen tyhjän katseen, lasiin nojaavan pään ja painuneet kulmat. Näin painuneet hartiat ja maata kohti kääntyneen leuan, huulen kulmassa pienen tärinän. Kupissa höyrysi tee, sade valui pitkin lasia ja katua. Työnsin kädet syvemmälle taskuun, kylmiä pisaroita putosi kasvoilleni lakin lipasta. Oli syksy sisällä ja ulkona.

kaikki

Kaikki on aivan hyvin, vielä kiertää maa suuressa tyhjyydessä aurinkoa, vielä kirkastuu aamu itäiseltä taivaalta. Jossakin ihminen herää, toinen nukahtaa, joku toivoo nukahtavansa ja joku pelkää heräävänsä. Yö on aikaa jolloin pienistä peloista kasvaa synkkiä metsiä ja pienistä toiveista aurinkorantoja. Kaikki on aivan hyvin, aamu kirkastuu itäiseltä taivaalta.

Kohtaaminen hämärässä

Kuvittele kuulas aamu, kirkas tähtitaivas joka idästä jo hieman punertaa. Tiet ovat hennon kuuran peitossa, kohmettuneet kuivat lehdet rasahtelevat askelten ja renkaiden alla. Kuvittele urhoollinen työmatkapolkija joka kiertää kampea ajatuksissaan, miettii menneitä ja kuvittelee tulevia, hengitys höyryää ja leuan arpea pistelee. Lampun valokiila halkoo hämärää, vastaantulevien autojen valot häikäisevät, häikäistyn sokeus nostaa levottomuutta. Edessä, risteyksessä, liikaa varjoja, ylimääräisiä varjoja, tässä ei ole kanttareita vaan tasaista, mitä siellä on? Varjoja, matalia, neljä – ei, viisi kappaletta, mitä ihmettä? Hidastus on refleksi, levottomuus, sydän lyö pari ylimääräistä, risteys lähestyy, varjot. Etäisyyttä on viisi metriä kun varjot säntäävät vasemmalle kohti merta. KuaakKwaak, läpsynläpsyn. Sorsien jono kirmaa suurempiensa alta suojaan. Niiden äänissä soi närkästys.