vuodenkierto

Hankiin piirtyneet polut pisaroina mereen katoavat. Ritisten sulaa jää aavoilta ja poukamistakin, valo tekee pajut pörröisiksi ja kutittaa silmut koivuun sekä pihlajaan. Jäistä unta nukkuneet heräävät henkiin auringon lämmöstä. Ei kauan enää, vuodenkierto kääntyi jo, kääntyi kohti valoa ja lämpöä.

Kerran elämässä

Näin vuoren, ensimmäistä kertaa elämässä, se seisoi rauhallisena juna-aseman takana. Sen huipulla oli valkoista lunta, alhaalla laaksossa Föhn puhalsi 14 asteen lämpöä ja ruohikko viheriöi, joki kohisi sulavaa lunta. Näin pienen tien, jyrkän ja mutkaisen, auto kiipesi hitaasti suurin kierroksin, kuski puhui vain saksaa. Auto kääntyi pienen kirkon pihaan, pysähtyi ja kuski nosti laukut autosta. Perillä? Astuimme ovesta sisään, vastaanoton nainen oli kypsässä iässä. Sininen kaapu peitti naisen kaulasta nilkkoihin, päässä oli sininen hattu, josta laski selkää pitkin pitkä kangaskaistale. Hotelliin minun piti tulla, ei luostariin? Hämmensi, olenko oikeassa paikassa? Nunna nosti pöydälle listan nimiä, löysin sieltä omani ja sain avaimen. Olen oikeassa paikassa.

Nousin rappuset yläkertaan, pitkiä käytäviä huoneeseen, ovelta tervehti hiljaisuus. Huoneessa oli kaksi kapeaa sänkyä, pieni pöytä ja muutama tuoli. TV? Radio? Ei kumpaakaan, eikä minibaaria, ellei sellaiseksi lasketa yöpöydällä olevaa pullollista Pyhää Vettä, joka oli kauniisti aseteltu saksankielisen Raamatun viereen. En kerrassaan keksinyt, mitä sillä vedellä olisi pitänyt tehdä. Olisiko se ollut juotavaksi, pirskotettavaksi väsyneen matkamiehen otsaan tai huoneen nurkkiin pahojen henkien karkoittamiseksi? En tiennyt, en tehnyt mitään, lähdin vuorelle kävelemään. Kapea tie halkoi rinnettä, kiemurteli purojen yli ja nousi kohti varjoja. Laakson pohjalla kimalsi järvi, vuorten huiput hehkuivat kellertävinä ilta-auringossa. Föhn ei puhissut rinteillä mutta ilma oli lämmin, sulanut lumi täytti purot. Tein lumipallon, heitin sen jyrkkään rinteeseen järveä kohti. Hämärässä palasin luostarihotelliin.

Aamu, nunnat heräsivät palvelukseensa, kirkon kello aloitti lyömisen kuudelta. Kello löi tasatunnit, puolet ja vartit, eräänä aamuna nunnat tulivat hulluiksi kellonsa kanssa, takoivat niitä kolmiäänisesti muutaman kymmenen minuutin ajan vähän kuuden jälkeen. Laakso kaikui ja kumisi nunnien palvontamenojen voimasta, hotellin asukkaat kirosivat katkaistua yöunta ja uskonnonharjoittamisen omituisuutta.

Viikko kului, luentoja, tehtäviä ja kaksi retkeä pieniin pitkiin tunneleihin maan alle, pitkiä iltoja majatalon kapakassa, laihaa sveitsiläistä olutta ja pahoja sveitsiläisiä viinejä. Russell johti joukkoa, Buddhan kanssa kilpaa hymyilevä Suzuki-san jäi koukkuun grappaan ja pienin japanilaisista ei pystynyt kävelemään suoraan puolikkaan oluen jälkeen. Puhetta, naurua ja meteliä, lasien kilinää, puhuimme englantia kaikkien Baabelin kielten aksentein. Lähdimme lopulta pois, nunnat sinisissä kaavuissaan jäivät laakson rinteeseen kellojaan hakkaamaan. Alhaalla laaksossa satoi räntää.

lähtöjä

Tunnit ja minuutit käyvät kellossa kohti huomista, hitaasti ja hiljaa. Mieli valmistautuu menemään kauas pois, kulkemaan vieraita katuja, kuulemaan vieraita ääniä ja hengittämään toisenlaista ilmaa. Lähtöjä, elämässä lähtöjä, matkoja pois ja takaisin, jo ennen lähtöä odotan paluuta, tuttuja katuja, tuttua kieltä ja iholta hengitettyä ilmaa.

näillä aavoilla

Usein kuljetun tien tyynnyttävä tuttuus, radiossa soi kesä ja ulkona paistaa aurinko, kynnetyt pellot makaavat paljaina kevättä odottaen. Tie polveilee, kiertää mäkiä ja metsiä peltojen reunoja myötäillen, märkä asfaltti hohtaa auringossa. Eteläistä taivaanrantaa reunustaa sinisten pilvien muuri, se leviää tasaisena idästä länteen niin pitkälle kuin silmä näkee. Kilometri toisen jälkeen jää taakse, tie kapenee, muuttuu hiekaksi ja vanhat männynoksat kurkottavat sen yli varjostaen.

Tyhjältä parkkipaikalta nousee polku kalliolle, märkä kivi ja jäiset pitkospuut ovat liukkaita askelen alla. Viileä meri-ilma saa nenän kipristelemään, metsän hiljaisuus tuntuu paineena kaupunkilaisen korvissa. Polku nousee ylemmäksi, ylemmäksi, kapea kaistale merta jää vasemmalle, mutta polku johtaa toisaalle. Kallion laella merkatusta valtaväylästä erkanee pienempi polku, merkkaamaton, se vie syrjään kohti kaatuneiden ja sammaloituneiden leppien aukiota rantaniityllä. Paksut puunrungot ovat monisenttisen sammalkerroksen peittämiä, runkoja on pitkin poikin aukeaa. Kuka ne siihen kaatoi, itsestäänkö väsyivät vai jonkun kirveen alla? Niityn kaislat ovat tuleentuneet, kuolleet pystyyn ja hohtavat keltaisina.

Rantakallion alla aukeava ulappa on tyyni, tyynempi kuin ikinä. Tuuli kerää jossain voimiaan, jossain kaukana, vain pienenpienet väreet rikkovat sileää vedenpintaa. Jäinen kallio on liukas, lähelle reunaa ei voi mennä, meri on vielä sula mutta hyytävän kylmä. Talvisen meriveden kirkkaus on käsittämätön, pohjan kiviä näkee. Kallionlaen männyt toistavat omaa teemaansa, paksu runko on lyhyt ja päättyy leveään latvukseen joka levenee itään, pois merestä. Näiden aavojen laidoilla pärjäävät vain vahvimmat.

Edempänä niemellä tuoksuu palava puu, lasten ääniä kantautuu meren yli, joku kalastaa pitkällä ongella. Pieni kaistale hiekkarantaa on jäänyt tuulelta ja aalloilta pois huuhtomatta, kivistä on kasattu aallomurtaja joka rantaa suojaa. Etelässä, niin kaukana kuin tätä niemeä kuivin jaloin pääsee, rannan kivelle istun repeävää pilvipeitettä katsomaan, tummat siniset ja keltaoranssit sekoittuvat, vaeltavat ja heittävät kirkkaankeltaisia heijastuksia metsään ja kalliolle. Meren tyyneys tarttuu mieleen, vie ajatukset kauas pois ja tuo ne aivan lähelle, ja maailma hidastuu. Lopulta kaikki on yhtä hiljaisuutta, minun on lämmin.

uskotko

Tiedättekö, muistatteko sen suuren kamalan, josta aina lapsena varoitettiin? Sen joka väijyy ovien takana varoittamatta, soittaa ehkä ovikelloa tai kurkkii kynnyksen ali, etsii luvattomasti palavia valoja pimeän aikaan? Sen saapumisen hetkestä varoitettiin lehdissä, postiluukusta pudotetuissa painetuissa papereissa, ja suuresti sitä pelättiin vaikkei kukaan koskaan ollut sitä nähnytkään. Pienet ihmiset odottivat kauhunsekaisin tuntein ja säntäsivät sängyn alle piiloon kun ovikello odottamatta soi, vanhemmat hiljensivät kaikki kodinkoneet ja vetivät verhot eteen, kaikki siihen uskoivat vaikkeivät koskaan olleet nähneet. Minä, minä olen nähnyt, olen sille oven avannut ja sisään kutsunut, tuon kaikista myyttisistä olennoista salaperäisimmän. Kuolemaa halveksuen käänsin sille selkäni ja käskin tehdä pahimpansa, ja silloin sen selkäranka katkesi, se poistui alistuneena yön hämärään. Televisiolupatarkastaja on olemassa, elää ja voi hyvin, kulkee keskellämme, vaikkei sitä juuri kukaan ole nähnyt eikä nähdä haluakaan.