kuivaa

Yhtä varmasti kuin yö seuraa päivää seuraa talvea kirjoittamisen kuiva kausi. Tiedätkö sen tunteen, kun istut alas kynä kädessä, stereoista soi hyvä musiikki – se joka niin usein saa ajatukset nousemaan lentoon ja sanat paperille – ja sanoja ei tule, ei lauseita. Joskus keksit hyvän aloituslauseen, ”Ei meistä sankareiksi ollut eikä kukaan kuvitellut, että meistä jotain suurta tulisi.” Eeppinen aloitus, tästä kehkeytyy varmasti suuri seikkailu tai vähintään veijaritarina. Istut hetken aikaa tyytyväisenä, vaikein on takana. Ainahan tarina seuraa aloituslausetta, irtonaisista ajatuksista syntyy juoni jonka lopputulos joskus yllättää kirjoittajankin.

Näet silmiesi edessä nämä sällit, nuoria ja pölyisiä, laihat kasvot ovat auringon paahtamia. Näet rappioromanttisen betoniostarin jostain syvältä Idästä, iltapäivän raukea aurinko paistaa ohuiden pilvien välistä. Hikipisara aloittaa vaelluksen ohikulkijan otsalta, kiertää silmän poskipään kautta ja luikahtaa sieltä kaulalle, paidan sisään. Kulkija katoaa näkyvistä, jää vain pysähtynyt ostari ja nuoret pölyiset sällit. Mitä he tekevät?

Istut alas, odotat, aurinko jatkaa kulkuaan, pyörität kynää kädessäsi. Odotat. Ostarin takana kasvaa metsä, ehkä siellä odottaa joku seikkailu? Menkää jätkät katsomaan? Jätkät seisovat edelleen paikallaan, syljeskelevät pitkästyneen näköisenä ringissä, huutelevat ohikulkeville tytöille. Jotkut niistä nauravat, toiset nakkelevat niskojaan ja joku punastuu ohimoita myöten. Miten olisi jätkät, saisitteko noista tytöistä jonkun kohelluksen aikaan? Mitä nuoret sällit ja tytöt lämpiminä kesäpäivinä tekevät, jotain sellaista, mutta siveettömyyksistä ei kirjoiteta kuin vanhojen suomifilmien tyyliin, humisevin koivuin, lainehtivin pelloin ja kohisevin koskin. Menkää vaikka uimaan.

Tytöt häviävät horisonttiin, sällit jäävät ilman. Saamattomia tunareita, ei teistäkään ole tarinan aiheeksi. Turhautuneena lasket kynän vielä kerran paperille ja kirjoitat kirjoittamisen vaikeudesta kuten aina kun on kuiva kausi ja tarinoista puuttuu terä.