Kaikkein arimmat olennot

Tiedätkö nuo aroista arimmat oliot, ne joilla on pitkät viikset ja jotka työntävät tylpät kuononsa ulos hämäristä luolistaan vasta kun aurinko on jo kohonnut pitkään korkealle taivaanrannan ylle? Keltaiset säteet painavat täydellä voimallaan lumen kuorta alas, se vajoaa ja vedeksi muuttuu, vesi valuu kaduilla ja puroissa kohti jokea, kohti merta. Murskattu kivi rohisee kulkijan jalkojen alla, se rohisee kulkijan keuhkoissa ja hampaiden välissä, astmaatikot yskivät verta ja hammaslääkärit ristivät kätensä iloiseen kiitokseen. Arat olennot kiehnäävät silloin hämärässä, kylki kyljessä toisiaan lämmittäen, niiden runsaat viikset eivät värähdäkään.

Talviunista pisinkään ei kestä ikuisesti, se katkeaa joutsenten jo saavuttua, kun pienet linnut ovat jo viikkokausia laulaneet kevään riemua ja lokit päästäneet ensimmäiset kirkaisunsa. Varovasti nuo arat oliot alkavat kerätä lämpöä, puhdistautuvat pitkän unen jälkeen ja alkavat ensimmäiset kohmeiset liikkeet, varovasti, varovasti hiljakseen. Lopulta valo täyttää luolan, oliot siristävät silmiään lähes sokeina, yhden pienet viikset väpättävät hieman, värisevät ja kahisevat toisiaan vastaan.

Auringon kirkkaus vetää olioita puoleensa, vaikka kirkkaus sokaisee, ei mikään voi sisällä pysyä kun kevään lämpö hehkuu ilmassa. Ensimmäinen olio kurkistaa varovasti ulos, hönkäilee harmaita höyryjä ja lähtee kankeasti vaeltamaan kohti katuja. Kun se saapuu kadulle, viikset alkavat väristä kuin haavan lehdet syyskesän tuulessa, ja olio alkaa täyttää talven tyhjentämää vatsaansa murskatulla kivellä. Hitaasti kuin Amazonin laiskiaislauma nuo oliot täyttävät kadut, niiden jälkiä seuraa joukko iloisia ihmisiä ja ne verta yskivät astmaatikot.