sileä meri

Elokuun yöt, lämmin kosteus joka pelloille sumuna tiivistyy, sileä meri heijastaa kalpenevaa taivasta. Punainen kuu alhaalla itäisellä taivaalla kaistaleena ohuiden utupilvien välissä, selän takana aurinko joka taivaan värjää leimuavaan hehkuun, hehku välkkyy hopeisella merellä. Ilma liikkuu silkin pehmeydellä, kietoo tiivistyvin pisaroin yön rauhaan, yön levollisuuteen.

Sankarit ovat toisaalla

Pöydän ääressä istuu vanheneva mies yksin, nojaa toista kättä pöytään ja pitää toisella kädellä kiinni hikoilevasta tuopista. Lyhyt tukka oli joskus tumma, nyt harmaat hiukset raidoittavat ohimoita ja pakenevaa hiusrajaa. Mies katsoo ulos ikkunasta, syksyn ensimmäinen myrsky paiskoo vettä kuin pieniä neuloja vasten ravintolan ikkunaa ja kadulla kulkevia sateenvarjoja ja vartaloita.

Mies ei ajattele ”mitä jos”, mies ei ajattele ”jos vain” tai ”silloin kun”, hän ei ajattele. Pisara vettä valuu tuopin pintaa kädelle, pisara on viileä. Radiossa soi Pink Floyd, eteerinen alakulo valuu miehen korvista sieluun ja tekee sinne pesän. Mies nostaa tuopin huulilleen, maistaa näön vuoksi hieman olutta ja laskee tuopin hitaasti takaisin pöydälle. Kadulla tuuli riistää nuoren naisen takin pitkät helmat ja riepottaa niitä kohti koillista, pienet neulat kastelevat naisten housut. Nainen kääntää selkänsä tuuleen ja napittaa takin tiukemmin kiinni. Vesi valuu ikkunaa pitkin ja vääristää maailmaa.

Mies kaivaa laukustaan kirjan ja alkaa lukea. Älykkäät ihmiset lukevat Camusta, elämänetsijät ehkä Coelhoa, mies lukee tänään Collianderin Titoa. Eilen hän luki Bukowskia, huomenna jotain muuta. Olut ei vajene tuopissa, lasi lakkaa hikoilemasta ja on vain märkä. Iltapäivän hämärä harmaus vaihtuu yön tummempaan hämärään, katulamppujen kalpea valo halkoo sateenpieksemää ilmaa.

Mies pakkaa kirjan laukkuun, pukee vihertävän öljykangastakkinsa ja astuu narahtavasta ovesta kadulle. Pienet neulat pieksevät takkia, laukkua ja päälaelta ohenevia hiuksia.