Pääkaupunkimelonta

Pääkaupunkimelonta järjestettiin eilen 32. kerran. Meidän piti mennä melomaan kaksikolla, mutta paremman puoliskon ranne kipeytyi viikkoa ennen eikä melominen tullut kyseeseen. Jouduin valitsemaan yksikön jäljelle jääneistä, kun molemmat lempikajakkini oli jo varattu. Sääennuste lupasi kohtuullisen voimakasta idänpuoleista tuulta, mikä nostaa Kallahdenselän luoteisosaan Vartiosaaren ja Paloluodon väliin helposti korkean aallon. Lauantai-illan arpomisten perusteella päädyin lopulta likaisenruskeaan VKV Anitaan, joka on lähinnä kevytkulkuinen merikajakki. Nopein aika tulee kuitenkin sillä kajakilla, jolla pysyy pystyssä, enkä ollut varma, pystyisinkö melomaan seuran varaamatta olleita kuntokajakkeja 8 m/s tuulen nostamassa aallossa Kallahdenselällä.

Tapahtuma-aamun sää oli ennusteiden mukainen ja tuuli vinkui purjeveneiden mastoissa, vajarannassakin oli pientä aaltoa. Aamun edetessä tuuli kuitenkin tyyntyi jonkin verran ja aallot vaimenivat Vartiokylänlahdella. Siirryin lähtöpaikalle viimeisten joukossa ja jäin takariviin odottelemaan poliisiveneen lähtölaukausta. Sillan alla oli kahdeksisenkymmentä kajakkia, joista 15 kaksikkoja.

Lähtölaukauksen jälkeen tajusin heti olleeni väärässä paikassa. En ollut osannut arvata lainkaan, miten suuren aallokon tuon kokoinen kajakkijoukko nostaa. Olin joukon laidalla, ja siellä oli korkeimmillaan yli 30-senttistä vellovaa aaltoa, jossa oli hankala meloa kovaa. Toisaalta sain noista aalloista muutaman pienen surffinkin, ja se joudutti matkantekoa aina hieman. Sain yhden nopeaksi luulemani kaksikon kiinni noin kilometrin melottuani, ja jäin sen perään peesaamaan. Matkanteko muuttui kevyen tuntuiseksi, ja hetken aikaa kaksikon perässä roikuttuani tajusin, että meloisin itse nopeammin. Hukkasin tässä jonkin verran aikaa ja samantasoiset melojat saivat 50 metrin kaulan.

Vartiokylänlahden länsipäässä olin päässyt parantamaan asemiani hieman, mutta olin neljästä nopeasta kuntomelojasta jo ehkä pari sataa metriä jäljessä. Ympärilläni oli enää kolme tai neljä meriyksikköä ja joukko kaksikkoja. Kallahdenselälle tullessa aallokko nousi ehkä puolimetriseksi ja hieman vellovaksi, tuuli painoi kohti Vartiosaaren rantaa. Ajauduin muusta joukosta hieman sivulle, keskityin melomaan rauhallisesti ja pysymään pystyssä käytökseltään vieraalla kajakilla. Anitaa oli lopulta aika helppo meloa tuossakin aallokossa, se ei tehnyt mitään suurempaa yllättävää. Nopean ohjauksensa takia se pyrki hieman vikuroimaan, mutta käytös oli ennalta-arvattavaa ja melaperäsimellä helposti hallittavaa. Melomisen rytmi toki menee hetkeksi sekaisin, mutta onneksi se aallokko oli kaikille sama; eroja ei syntynyt. Vielä Vartiokylänlahdella olin ajatellut, että Nelo Razor olisi ollut parempi kajakki vallitsevaan keliin kuin Anita, mutta sillä meloessa taitoni olisivat loppuneet Kallahdenselän aalloissa kesken ja olisin päässyt uiskentelemaan kalojen kanssa toviksi.

Aallot loppuivat Paloluodon jälkeen yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin ja alkoi sileän veden hikimelonta. Yksi kaksikko risteili hieman edestakaisin edessäni, ja päätin nykäistä siitä ohi. Sen rinnalle oli vaikea päästä, mutta ohituksen jälkeen se alkoi jäädä nopeasti syystä tai toisesta. Edessä näkyi yksi vanhempi oranssi kajakki ja pari meriyksikköä sekä joukko kaksikoita, yksi niistä avokanootti. Keskityin lähimpänä olevaan oranssiin kajakkiin ja yritin nostaa tahtia, jotta pääsisin ohi. Lopulta pääsin sen ohi suoremmalla reitinvalinnalla ja kuvittelin sen jääneen jälkeen. Keskityin avokanootin ja kahden meriyksikön takaa-ajoon, mutta voimia ei ollut tarpeeksi. Yksiköt menivät tasan samaa vauhtia kuin minäkin, eikä järkevää kiristämisen varaa ollut.

Tuuli kääntyi voimakkaaksi vastaiseksi Koivusaaren jälkeen, ja avokanootti alkoi kiemurrella. Tuuli vaikutti omaan melontaani vähemmän, ja lähdin ohittamaan kanoottia ulkokautta. Ohituksen jälkeen kuulin, kuinka kanootista huudeltiin jollekin melojalle. Kurkkasin taakse ja näin avokanootin toisella puolella kilometri-puolitoista sitten ohittamani oranssin kajakin. Se tuli kovaa. Maaliin oli matkaa enää muutama sata metriä, ja nojasin vielä enemmän eteen ja kauhoin sen minkä pystyin. Hapotti kovasti, mutta en saanut vedettyä etumatkaa oranssiin. Kävin lyhyen kamppailun itseni kanssa vauhdin hellittämisestä, mutta totesin, ettei sellaista aleta tekemään kun kello käy. Jatkoin kone punaisella ja tulin viivalle kaiketi noin kajakinmitan verran ennen oranssia kajakkia. Tulin maaliin hieman puolenvälin paremmalla puolella, mutta sekä nopeimmalle että kuntokaksikkoporukalle useita minuutteja jääneenä. Joitakin kaksikkoja jäi taakse, mistä tulee hyvä mieli. Kesän melotut kilometrit alkavat näkyä vauhdissa.

Myöhemmin pääsin kokeilemaan pidemmän lenkin voittaneen melojan Epic V10L-surffisuksea ja minussa heräsi omistamisen himo. Se oli kapea, nopea ja silti aika vakaan tuntuinen. Rupesin pohtimaan sellaisen hankkimista, tai jonkun toisen surffisuksen. Oman kajakin ostaminen on ajankohtaista todennäköisesti ensi keväänä, joten talvi on aikaa arpoa. Vaihtoehtoja on kolme – nopea merikajakki kuten Nelo Inuk olisi myös pohjoisemman Suomen rannikkomelonnassa kuin kotonaan. Surffisuksi on periaatteessa melottavissa suuressakin aallokossa, mutta onko se melottavissa jyrkässä ja matalassa kotimaan aallokossa? Taitoja pitäisi kehittää paljon. Viimeinen vaihtoehto on ostaa joku muovinen merikajakki ja meloa sitä pohjoisen reissuilla ja joilla. Valinta on vaikea.