Nämä kilometrit

Nämä kilometrit, vastaan valuvat keltaiset puut ja raskaat sadepisarat, loputtomat pellot ja yhdentoista ikkunan suurellisuus, punamulta. Tuulee, lounaasta tuulee ja korvissa kohisee, tielle sataa lehtiä ja tummaa vettä. Nämä kilometrit, laajan maan tasaisuus kuin jään jähmettämä meri, kynnökset syysmyrskyn aaltoja. Kuvat vaihtuvat, valot ja hämärä, vesi muuttuu lumeksi, valkoinen ja lehtien kulta hohtavat kilpaa.

sileä meri

Elokuun yöt, lämmin kosteus joka pelloille sumuna tiivistyy, sileä meri heijastaa kalpenevaa taivasta. Punainen kuu alhaalla itäisellä taivaalla kaistaleena ohuiden utupilvien välissä, selän takana aurinko joka taivaan värjää leimuavaan hehkuun, hehku välkkyy hopeisella merellä. Ilma liikkuu silkin pehmeydellä, kietoo tiivistyvin pisaroin yön rauhaan, yön levollisuuteen.

Kaikkein arimmat olennot

Tiedätkö nuo aroista arimmat oliot, ne joilla on pitkät viikset ja jotka työntävät tylpät kuononsa ulos hämäristä luolistaan vasta kun aurinko on jo kohonnut pitkään korkealle taivaanrannan ylle? Keltaiset säteet painavat täydellä voimallaan lumen kuorta alas, se vajoaa ja vedeksi muuttuu, vesi valuu kaduilla ja puroissa kohti jokea, kohti merta. Murskattu kivi rohisee kulkijan jalkojen alla, se rohisee kulkijan keuhkoissa ja hampaiden välissä, astmaatikot yskivät verta ja hammaslääkärit ristivät kätensä iloiseen kiitokseen. Arat olennot kiehnäävät silloin hämärässä, kylki kyljessä toisiaan lämmittäen, niiden runsaat viikset eivät värähdäkään.

Talviunista pisinkään ei kestä ikuisesti, se katkeaa joutsenten jo saavuttua, kun pienet linnut ovat jo viikkokausia laulaneet kevään riemua ja lokit päästäneet ensimmäiset kirkaisunsa. Varovasti nuo arat oliot alkavat kerätä lämpöä, puhdistautuvat pitkän unen jälkeen ja alkavat ensimmäiset kohmeiset liikkeet, varovasti, varovasti hiljakseen. Lopulta valo täyttää luolan, oliot siristävät silmiään lähes sokeina, yhden pienet viikset väpättävät hieman, värisevät ja kahisevat toisiaan vastaan.

Auringon kirkkaus vetää olioita puoleensa, vaikka kirkkaus sokaisee, ei mikään voi sisällä pysyä kun kevään lämpö hehkuu ilmassa. Ensimmäinen olio kurkistaa varovasti ulos, hönkäilee harmaita höyryjä ja lähtee kankeasti vaeltamaan kohti katuja. Kun se saapuu kadulle, viikset alkavat väristä kuin haavan lehdet syyskesän tuulessa, ja olio alkaa täyttää talven tyhjentämää vatsaansa murskatulla kivellä. Hitaasti kuin Amazonin laiskiaislauma nuo oliot täyttävät kadut, niiden jälkiä seuraa joukko iloisia ihmisiä ja ne verta yskivät astmaatikot.

sulaa

Näin valon, kirkkaan taivaan jota ohuet valkoiset pilvet reunustivat. Näin sulavan veden ja pellon lumesta esiin pistävät korret. Tiaisten huuto kaikui valuvan pellon yli metsästä metsään, katoava lumi suhisi kenkien alla. Auringon kirkkaus valui hetkessä silmistä mieleen ja huuhtoi väsymyksen pois. Ajatukset kääntyivät lämpimämpiin vuodenaikoihin, kaiken tuon kurjan valkoisen katoamiseen ja jäätyneen luonnon eloon sulamiseen.

minne se kuuluu

Kuulen sulavan lumen kohinan, tiaisten ensimmäiset heleät äänet. Pitkän pimeän jälkeen valo valtaa aamut ja illat, työntää pakkasen pohjoiseen sinne minne se kuuluu. Kohta, aivan pian, pihan koivu vihertää taas.

punaiseksi

Pakkasen paahtama viima korventaa posket punaiseksi, voimistuva hengitys höyryää pakkaslokeronlämpöisessä ilmassa täyden kuun ja katulampun valossa kun etäisyysmitat taas taittuvat lihasvoimin. Vielä kuukausi kaksi, sitten on taas auringon vuoro korventaa poskia punertaviksi ennen ruskeuden saapumista. Pian.

kuivaa

Yhtä varmasti kuin yö seuraa päivää seuraa talvea kirjoittamisen kuiva kausi. Tiedätkö sen tunteen, kun istut alas kynä kädessä, stereoista soi hyvä musiikki – se joka niin usein saa ajatukset nousemaan lentoon ja sanat paperille – ja sanoja ei tule, ei lauseita. Joskus keksit hyvän aloituslauseen, ”Ei meistä sankareiksi ollut eikä kukaan kuvitellut, että meistä jotain suurta tulisi.” Eeppinen aloitus, tästä kehkeytyy varmasti suuri seikkailu tai vähintään veijaritarina. Istut hetken aikaa tyytyväisenä, vaikein on takana. Ainahan tarina seuraa aloituslausetta, irtonaisista ajatuksista syntyy juoni jonka lopputulos joskus yllättää kirjoittajankin.

Näet silmiesi edessä nämä sällit, nuoria ja pölyisiä, laihat kasvot ovat auringon paahtamia. Näet rappioromanttisen betoniostarin jostain syvältä Idästä, iltapäivän raukea aurinko paistaa ohuiden pilvien välistä. Hikipisara aloittaa vaelluksen ohikulkijan otsalta, kiertää silmän poskipään kautta ja luikahtaa sieltä kaulalle, paidan sisään. Kulkija katoaa näkyvistä, jää vain pysähtynyt ostari ja nuoret pölyiset sällit. Mitä he tekevät?

Istut alas, odotat, aurinko jatkaa kulkuaan, pyörität kynää kädessäsi. Odotat. Ostarin takana kasvaa metsä, ehkä siellä odottaa joku seikkailu? Menkää jätkät katsomaan? Jätkät seisovat edelleen paikallaan, syljeskelevät pitkästyneen näköisenä ringissä, huutelevat ohikulkeville tytöille. Jotkut niistä nauravat, toiset nakkelevat niskojaan ja joku punastuu ohimoita myöten. Miten olisi jätkät, saisitteko noista tytöistä jonkun kohelluksen aikaan? Mitä nuoret sällit ja tytöt lämpiminä kesäpäivinä tekevät, jotain sellaista, mutta siveettömyyksistä ei kirjoiteta kuin vanhojen suomifilmien tyyliin, humisevin koivuin, lainehtivin pelloin ja kohisevin koskin. Menkää vaikka uimaan.

Tytöt häviävät horisonttiin, sällit jäävät ilman. Saamattomia tunareita, ei teistäkään ole tarinan aiheeksi. Turhautuneena lasket kynän vielä kerran paperille ja kirjoitat kirjoittamisen vaikeudesta kuten aina kun on kuiva kausi ja tarinoista puuttuu terä.

Kerran elämässä

Näin vuoren, ensimmäistä kertaa elämässä, se seisoi rauhallisena juna-aseman takana. Sen huipulla oli valkoista lunta, alhaalla laaksossa Föhn puhalsi 14 asteen lämpöä ja ruohikko viheriöi, joki kohisi sulavaa lunta. Näin pienen tien, jyrkän ja mutkaisen, auto kiipesi hitaasti suurin kierroksin, kuski puhui vain saksaa. Auto kääntyi pienen kirkon pihaan, pysähtyi ja kuski nosti laukut autosta. Perillä? Astuimme ovesta sisään, vastaanoton nainen oli kypsässä iässä. Sininen kaapu peitti naisen kaulasta nilkkoihin, päässä oli sininen hattu, josta laski selkää pitkin pitkä kangaskaistale. Hotelliin minun piti tulla, ei luostariin? Hämmensi, olenko oikeassa paikassa? Nunna nosti pöydälle listan nimiä, löysin sieltä omani ja sain avaimen. Olen oikeassa paikassa.

Nousin rappuset yläkertaan, pitkiä käytäviä huoneeseen, ovelta tervehti hiljaisuus. Huoneessa oli kaksi kapeaa sänkyä, pieni pöytä ja muutama tuoli. TV? Radio? Ei kumpaakaan, eikä minibaaria, ellei sellaiseksi lasketa yöpöydällä olevaa pullollista Pyhää Vettä, joka oli kauniisti aseteltu saksankielisen Raamatun viereen. En kerrassaan keksinyt, mitä sillä vedellä olisi pitänyt tehdä. Olisiko se ollut juotavaksi, pirskotettavaksi väsyneen matkamiehen otsaan tai huoneen nurkkiin pahojen henkien karkoittamiseksi? En tiennyt, en tehnyt mitään, lähdin vuorelle kävelemään. Kapea tie halkoi rinnettä, kiemurteli purojen yli ja nousi kohti varjoja. Laakson pohjalla kimalsi järvi, vuorten huiput hehkuivat kellertävinä ilta-auringossa. Föhn ei puhissut rinteillä mutta ilma oli lämmin, sulanut lumi täytti purot. Tein lumipallon, heitin sen jyrkkään rinteeseen järveä kohti. Hämärässä palasin luostarihotelliin.

Aamu, nunnat heräsivät palvelukseensa, kirkon kello aloitti lyömisen kuudelta. Kello löi tasatunnit, puolet ja vartit, eräänä aamuna nunnat tulivat hulluiksi kellonsa kanssa, takoivat niitä kolmiäänisesti muutaman kymmenen minuutin ajan vähän kuuden jälkeen. Laakso kaikui ja kumisi nunnien palvontamenojen voimasta, hotellin asukkaat kirosivat katkaistua yöunta ja uskonnonharjoittamisen omituisuutta.

Viikko kului, luentoja, tehtäviä ja kaksi retkeä pieniin pitkiin tunneleihin maan alle, pitkiä iltoja majatalon kapakassa, laihaa sveitsiläistä olutta ja pahoja sveitsiläisiä viinejä. Russell johti joukkoa, Buddhan kanssa kilpaa hymyilevä Suzuki-san jäi koukkuun grappaan ja pienin japanilaisista ei pystynyt kävelemään suoraan puolikkaan oluen jälkeen. Puhetta, naurua ja meteliä, lasien kilinää, puhuimme englantia kaikkien Baabelin kielten aksentein. Lähdimme lopulta pois, nunnat sinisissä kaavuissaan jäivät laakson rinteeseen kellojaan hakkaamaan. Alhaalla laaksossa satoi räntää.

lähtöjä

Tunnit ja minuutit käyvät kellossa kohti huomista, hitaasti ja hiljaa. Mieli valmistautuu menemään kauas pois, kulkemaan vieraita katuja, kuulemaan vieraita ääniä ja hengittämään toisenlaista ilmaa. Lähtöjä, elämässä lähtöjä, matkoja pois ja takaisin, jo ennen lähtöä odotan paluuta, tuttuja katuja, tuttua kieltä ja iholta hengitettyä ilmaa.

näillä aavoilla

Usein kuljetun tien tyynnyttävä tuttuus, radiossa soi kesä ja ulkona paistaa aurinko, kynnetyt pellot makaavat paljaina kevättä odottaen. Tie polveilee, kiertää mäkiä ja metsiä peltojen reunoja myötäillen, märkä asfaltti hohtaa auringossa. Eteläistä taivaanrantaa reunustaa sinisten pilvien muuri, se leviää tasaisena idästä länteen niin pitkälle kuin silmä näkee. Kilometri toisen jälkeen jää taakse, tie kapenee, muuttuu hiekaksi ja vanhat männynoksat kurkottavat sen yli varjostaen.

Tyhjältä parkkipaikalta nousee polku kalliolle, märkä kivi ja jäiset pitkospuut ovat liukkaita askelen alla. Viileä meri-ilma saa nenän kipristelemään, metsän hiljaisuus tuntuu paineena kaupunkilaisen korvissa. Polku nousee ylemmäksi, ylemmäksi, kapea kaistale merta jää vasemmalle, mutta polku johtaa toisaalle. Kallion laella merkatusta valtaväylästä erkanee pienempi polku, merkkaamaton, se vie syrjään kohti kaatuneiden ja sammaloituneiden leppien aukiota rantaniityllä. Paksut puunrungot ovat monisenttisen sammalkerroksen peittämiä, runkoja on pitkin poikin aukeaa. Kuka ne siihen kaatoi, itsestäänkö väsyivät vai jonkun kirveen alla? Niityn kaislat ovat tuleentuneet, kuolleet pystyyn ja hohtavat keltaisina.

Rantakallion alla aukeava ulappa on tyyni, tyynempi kuin ikinä. Tuuli kerää jossain voimiaan, jossain kaukana, vain pienenpienet väreet rikkovat sileää vedenpintaa. Jäinen kallio on liukas, lähelle reunaa ei voi mennä, meri on vielä sula mutta hyytävän kylmä. Talvisen meriveden kirkkaus on käsittämätön, pohjan kiviä näkee. Kallionlaen männyt toistavat omaa teemaansa, paksu runko on lyhyt ja päättyy leveään latvukseen joka levenee itään, pois merestä. Näiden aavojen laidoilla pärjäävät vain vahvimmat.

Edempänä niemellä tuoksuu palava puu, lasten ääniä kantautuu meren yli, joku kalastaa pitkällä ongella. Pieni kaistale hiekkarantaa on jäänyt tuulelta ja aalloilta pois huuhtomatta, kivistä on kasattu aallomurtaja joka rantaa suojaa. Etelässä, niin kaukana kuin tätä niemeä kuivin jaloin pääsee, rannan kivelle istun repeävää pilvipeitettä katsomaan, tummat siniset ja keltaoranssit sekoittuvat, vaeltavat ja heittävät kirkkaankeltaisia heijastuksia metsään ja kalliolle. Meren tyyneys tarttuu mieleen, vie ajatukset kauas pois ja tuo ne aivan lähelle, ja maailma hidastuu. Lopulta kaikki on yhtä hiljaisuutta, minun on lämmin.