punaiseksi

Pakkasen paahtama viima korventaa posket punaiseksi, voimistuva hengitys höyryää pakkaslokeronlämpöisessä ilmassa täyden kuun ja katulampun valossa kun etäisyysmitat taas taittuvat lihasvoimin. Vielä kuukausi kaksi, sitten on taas auringon vuoro korventaa poskia punertaviksi ennen ruskeuden saapumista. Pian.

Kohtaaminen hämärässä

Kuvittele kuulas aamu, kirkas tähtitaivas joka idästä jo hieman punertaa. Tiet ovat hennon kuuran peitossa, kohmettuneet kuivat lehdet rasahtelevat askelten ja renkaiden alla. Kuvittele urhoollinen työmatkapolkija joka kiertää kampea ajatuksissaan, miettii menneitä ja kuvittelee tulevia, hengitys höyryää ja leuan arpea pistelee. Lampun valokiila halkoo hämärää, vastaantulevien autojen valot häikäisevät, häikäistyn sokeus nostaa levottomuutta. Edessä, risteyksessä, liikaa varjoja, ylimääräisiä varjoja, tässä ei ole kanttareita vaan tasaista, mitä siellä on? Varjoja, matalia, neljä – ei, viisi kappaletta, mitä ihmettä? Hidastus on refleksi, levottomuus, sydän lyö pari ylimääräistä, risteys lähestyy, varjot. Etäisyyttä on viisi metriä kun varjot säntäävät vasemmalle kohti merta. KuaakKwaak, läpsynläpsyn. Sorsien jono kirmaa suurempiensa alta suojaan. Niiden äänissä soi närkästys.

Ensimmäisiä

En koskaan ole sopeutunut hyvin kellojen siirtämiseen, oli suunta mikä tahansa. Yhtä huonosti sopeudun aikaeroon matkalle mennessä tai kotiin palatessa. Itseasiassa en elä lainkaan Suomen ajassa. Sisäinen kelloni on synkronoitu ehkä Moskovan aikaan, tai niille nurkille. Tänään heräsin avoimesta ikkunasta kantautuvaan hiljaisuuteen suunnilleen neljältä ensimmäisen kerran, virkeänä. Käänsin kylkeä, vedin peiton korville ja keskityin ajattelemaan unisia, lämpimiä ja pehmeitä ajatuksia. Kun seuraavan kerran havahduin ja katsoin kelloa, se oli jo varttia yli neljä. Aloitin alusta, ja havahduin ja yritin taas. Lopulta kello oli yli puolen kuuden, minkä katsoin ihmiselle soveliaaksi heräämisen ajaksi arkiaamuna. Otin puhelimesta herätyksen pois ja nousin.

Aamurutiinit sujuvat aina vailla tietoista ajatusta liikkeistä tai suoritetuista toimenpiteistä. Myslit kippoon, lusikoi, lue uutiset, katso sää. Ikkunasta ei kuulu sadetta, kuivan kelin ajokamat siis. Lämpötila Kumpulassa … +8 C. Ensimmäinen orastava ajatus maailmassa sijaitsevasta virheestä tuli ensimmäisen mäen jälkeen, Vantaanjoen varressa, kun joen ylittävä silta oli aivan jäässä. +8 C. Alavilla mailla hallan vaaraa, jokilaaksossa on aina kylmä. Tie kimalteli kauniisti ja sileiden maantierenkaiden alta kuului rapinaa. Radanvarressa lätäköt olivat jäässä, tie kimalteli edelleen kauniisti ja kesähanskojen peittämät sormet alkoivat kihelmöidä.

Ilmalassa sillat olivat kauniissa kevyessä kuurassa, ei vielä valkoisia kuten talvella, mutta asfaltin mustuus oli kauniisti peitossa. Tuntui poikkeuksellisen kylmältä ollakseen +8 C. Munkan rannassa meri aaltoili kevyesti ja tuoksui syksyiselle, tien rahina muuttui märäksi suhinaksi. Sormia kihelmöi aika kovasti.

Olarissa viimeinen alamäki kimalteli nousevan auringon valossa, sormet ja varpaat olivat kohmeessa ja hengitys höyrysi. Ajoin hitaasti autotien reunaa. Risteyksessä jarrutin hieman lisää ja lähdin kurvaamaan vasemmalle kohti parkkihallia. Suih! Fillarin molemmat renkaat lähtivät luisuun yhtä aikaa ja valuin keskelle risteystä, sen yli viistosti kevyen liikenteen väylälle. Juuri näinhän minä sen olin suunnitellutkin, ajattelin, jatkoin polkemista. Veressä kiersi muutama ylimääräinen milligramma adrenaliinia. +8 C. Konttorilla ilmatieteenlaitoksen havainnot kertoivat, että kaikkialla paitsi ydinkeskustassa oli -0 C. Syytän kellojen talviaikaan siirtämistä.

Kammenkiertäjän syyslaulu

Älä saakelin ketju katkea kun lounaasta tuulee kymmenen ja perille on kymmeniä kaksi.

Älä saakelin ketju katkea kun tanko taipuu ja soi siltoja kun putkelta poljetaan.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea kun alamäkeen kampea joutuu runnomaan kun lounaasta tuulee kymmenen.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea kun tasamaalla puuskaan nojataan kun lounaasta tuulee kymmenen.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea.

Rutisee ja paukkuu ketjut ja polvet.

Polvet.

Älä saakelin ketju katkea.

Jos ei ole tarinoita, pitää kirjoittaa tosia

Tämä tarina on tosi, groteski ja verenmakuinen. Helposti pahoinvoivien kannattaa varmaan jättää lukeminen tähän ensimmäiseen kappaleeseen, joka on kirjoitettu elokuun auringon paistaessa kauniisti ulkona. Tuulee lämpimästi ja jäätelö sulaa kulhossa nopeasti.

En edelleenkään tiedä, miksi viikonloppuna kävi kuten kävi. Yö oli pimeä, kyllä, mutta katuvalot paloivat. Olin juonut illan mittaan muutaman oluen, mutta en ollut humalassa, en lähelläkään. Miksi en nähnyt sitä koroketta ennen kuin oli myöhäistä? Muistan katsoneeni oikealle, sinne pitäisi mennä tie, vauhti ei ollut kovin kova, yht’äkkiä edessä on koroke. Tajuan etten ehdi jarruttaa, en väistää, yritän siis hypätä. Eturengas nousee, kiveys lähestyy, kuva katkeaa. Pyörä on jalkojeni välissä, hontelo olo. Sami on hieman minusta oikealle. Humisee. Lasit, missä? Maassa, vääntyneet. Humisee. Sami sanoo, että hurjan näköinen lento, sattuuko? Vasen pikkusormi sojottaa jonnekin kämmenen suuntaan, maassa ja housuilla on verta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan, nousen ylös. Syljen hampaansiruja. Ei satu pahasti, mutta miten mä tällä sormella pystyn ajamaan Malmille? Päätän etten pysty, soitan ambulanssin. En tiedä tarkalleen, missä olemme, ja tilaan auton Arabian ostarin pihalle, sinne ei kävele kuin muutaman minuutin. Humisee.

Kävelen sumun läpi, istun odottamaan. Auto tulee pian valot vilkkuen, pysähtyy. Kuskit alkavat tarkistaa vammoja. Tuo sormi, se on pahan näköinen. Otetaan hanska pois. Kämmenen laidassa, siinä missä on pikkusormen ensimmäisen nivelen paikka, on kuoppa. Nivel on jossain muualla. Sijoiltaan se ainakin on, verenkierto voi olla heikkoa, sille on tehtävä heti jotain. He avaavat auton oven, nousen istumaan pienelle tuolille. Toinen tarttuu kämmenestä, toinen ottaa kiinni sormesta, vetää.

Plop.

Sormi osoittaa taas oikeaan suuntaan. Saan jääpussin, pidä sitä sormea vasten. He nostavat pyörän kyytiin, turvavyöt kiinni ja matkaan. Matkalla Malmille täytetään jotain esitietokaavakkeita, onnettomuuden kuvausta, nojaan päätäni seinään ja pidän kiinni jääpussista. Humisee.

Päivystyksessä on jonoa. Hoitaja tulee, vie minut toimenpidehuoneeseen, alkaa tarkistaa vammoja. Käsi, se pitää kuvata. Leukaan pitää pistää rivi tikkejä. Onko leuka kipeä? On. Kuvataan sekin. Röntgeniin, takaisin odottamaan. Sormen kuvista ei löydy murtumaa, se lastoitetaan silti. Uudestaan röngeniin leukakuviin, sitten tikattavaksi. Puudutuspiikkejä pitkin ja poikin leukaa, kasvoille paperinaamari. Suljen silmäni ja keskityn hengittämään. Tikkaaminen kestää kauan.

Operaatiot ovat ohi. Aurinko on aloittamassa nousuaan, taivas on jo vaalea. Maailma on utuinen kun sitä katsoo ilman silmälaseja. Avaan pyörän lukot, pistän ne laukkuun ja lähden taluttamaan kotia kohti. Kävely on hidasta, matkaa on reilu viisi kilometriä. Teen yhden elämäni omituisimmista päätöksistä ja hyppään pyörän päälle. Poljen joenvartta toinen käsi sylissäni ja utuiseen maisemaan tähyillen. Radan kohdalla henkilöauto tulee vastaan kävelytiellä, nuoriso on liikkeellä omituiseen aikaan ja varsin erikoisilla reiteillä. Selviän kotiin ilman suurempia seikkailuja kun kello on puoli kuusi. Nukun pitkälle päivään, voin kipeästi, olen turta ja hidas.

Tulee maanantai, menen töihin, lähettävät minut heti pois. Sairaslomaa kolmeksi päiväksi, käsky hakea lisää keskiviikkona. Viikko on täynnä hammaslääkäreitä, lääkäreitä ja vakuutusyhtiötä. Kirjekuoreen on kertynyt lääkäreiden kuitteja puolikkaan hyvän polkupyörän verran. Tänään olen jo tolkuissani ja pystyn syömään muutakin kuin keittoja. Päätä kestää jo särkemättä parin tunnin seisoskelut ja liikkumiset, ei ala heikottaa. Lastan saan pois viikonloppuna, tikit ensi viikolla. Pian olen taas oma säteilevä itseni.

Nopeat jätkät kaatuvat komeimmin

Nopeat jätkät kaatuvat komeimmin, ja se tekee kipeintä. Eilisen ajelut päättyivät Arabian ostarin nurkilla kanttariin, leuka edellä maahan, sormi sijoiltaan ja suussa hampaansiruja. Yö meni Malmin päivystyksessä, olin kotona puolen kuuden aikaan. Olo ei ole hyvä, leuka on arka ja tikattu ja muutenkin tuntuu piestyltä.

Olkaa varovaisempia tuolla ulkona kuin minä.

Vanhaa rautaa

On sota, tai se on juuri loppunut. Nuori mies, hieman alle sadankahdeksankymmenen pitkä ja hoikka, lähtee käymään lahden läntisellä puolella. Ehkä Ruotsista löytyy työtä. Mies viipyy siellä tovin, mutta palaa takaisin. Hän ei palaa tyhjin käsin. Pienen laivan ruumassa on oranssiksi maalattu kilpapyörä. Ehkä mies on nopea, pyörä on aikansa kilpatasoon varustettu, kolme vaihdetta vapaarattaalla, vaihdetta pystyy jopa vaihtamaan vauhdissa. Mies tuumaa, että kyllä ne kilpakumppanit nyt joutuvat koville. Tekniikan ylivoima saapuu Pohjanmaalle. Pyörä käy kilpailuissa, ehkä mies pärjää, ehkä ei, tarina ei kerro eikä kertoja yritä keksiä. Mies vanhenee, pyörä vanhenee, päätyy kuivaan latoon tai navetan ylisille pölyä keräämään. Aina välillä sukuun tulee nuori mies, jonka veri vetää maantielle. Pyörä pysyy jonkinlaisessa kunnossa. Aina välillä sitä hieman paikkamaalaillaan, se saa muutaman kolhun putkiinsa, osat kuluvat. Lopulta se unohdetaan kymmeniksi vuosiksi.

Syntyy toinen mies keskisessä Suomessa, oppii polkemaan pyörää ilman apupyöriä jo aivan pienenä, polkee, kiertää kampea ja eteläisten kaupunkien lähiöitä. Pyöriä kuluu, osia hajoaa, aina välillä polkeminen unohtuu vuosiksi vain löytyäkseen uudestaan kun aika on sopiva. Miestä kiehtoo kaikki vanha ja raihnainen, elämän maku ja vuosien jättämät arvet elottomien esineiden kyljissä. Siron teräsputken hento kauneus piirtää jälkiä sieluun.

Tulee päivä, jolloin kahden miehen tarinat kohtaavat. Toinen ei enää ole nuori, toista ei ehkä ole enää olemassakaan kuin muistoissa, mutta oranssi pyörä, arpinen ja kolhittu, löytyy vajasta, navetasta tai ladosta ja siitä halutaan eroon. Ei niin nuori mies haluaa sen, saa sen ja työntää Helsingin aurinkoon Kampin Matkahuollosta. Tuubirenkaat ovat tyhjät, alkuperäinen nahkasatula on toivon takamailla matkalla kohti maan tomua, maali ei ole kaunis, mutta pyörällä on historia. Kaiken lisäksi se on lähes ajokuntoinen kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Pyörä päätyy kerrostalokaksioon, sen osaksi muodostuu osiin purkaminen, kaiken lian ja maalin poistaminen, ja sitten kun kaikki on alkutekijöihinsä saatu, rakennetaan uutta. Pintaan maalia, ehkä kirkasta oranssia kuten silloin 70 vuotta sitten, uusia laakerikuulia ja vaseliinia, uusi nahkasatula. Ehkä jo ensi kesänä oranssi väri hehkuu Kaivarissa kahvilan edustalla, pöydässä mies ajanmukaisessa ajoasussa. Villaa, sarkaa, säämiskähanskat ja mustat nahkakengät.

Maisemia ja naisia

Kello ei ole kymmentä kun menen nukkumaan. Herätys on aikaisin, aivan liian aikaisin, kello soi viideltä. Puhelin soi vähän puolen yön jälkeen, herään enkä saa unta. Yöaikaan viestimisestä pitäisi tehdä rikos. Voisin perustaa univammaisten keskusliiton, joka hoitaisi tämänkaltaisia asioita. Perustaisimme puhelukeskuksen, johon häirityt univammaiset ilmoittaisivat häiriköitsijöiden puhelinnumerot, ja joihin kulloinkin valvovat univammaiset sitten soittaisivat epäsopivina aikoina. Pyörin valveilla ehkä tunnin ja heräsin hetkeä ennen kellonsoittoa vähemmän virkeässä mielentilassa.

Syöminen ei koskaan ole ollut erityisen helppoa pimeimmän yön keskellä. Mysli ei juuri vajene kupissa ja kahvin keittämistä ei voi edes harkita, ettei tule oksennus. Laukut pakkasin illalla, huolsin pyörän ajokuntoon, nyt tarvitsee vain vaihtaa ajovaatteisiin ja lähteä. Kello on 5:30, kun työnnän Surlyn käytävään. Seison Viikin peltojen laidassa odottamassa Mikkoa reilun viiden minuutin kuluttua. Peltojen yllä roikkuu raskaita tummansinisiä pilviä ja ilmassa tuoksuu kosteus. Liikenteessä ei näy olevan kuin muutama auto. Mikko rullaa idästä, hyppään pyörän päälle ja matka alkaa. Vanhankaupunginkosken yli kohti Arabiaa, rantaa pitkin kohti Hakaniemeä, nämä tiet ovat turruttavan tuttuja ja maisemat nähtyjä.

Merihaan kohdalla käännymme oikeaan kohti Hakaniemen rantaa. Eturenkaassani napsuu ja välkkyy. Kiroan, huudan ja pysäytän. Kulutuspinnan keskellä istuu punapäinen nasta. Vedän nastan irti ja kuuntelen, kun seitsemän ja puoli baaria ilmaa karkaa pihalle yhdessä suhauksessa. Armadillokin on voimaton teräspiikin edessä. Reissu alkaa huonoissa merkeissä. Renkaanvaihto-operaatioon kuluu reilu viisi minuuttia, sisuskumivarasto on käymässä vähiin jo kotimaan puolella. Jäljellä on vain yksi käyttämätön kapea, Mikon leveämmät sisäkumit eivät mahdu millään omiin renkaisiini.

Saavumme Länsiterminaaliin hyvissä ajoin ja menemme autojen sekaan pyörien kanssa. Jonotus kestää. Lähtöselvityksen jälkeen joku Tallinkin henkilökuntaan kuuluva mies huutaa meille, että ajakaa jonon ohi laivaan, mahdutte hyvin puikkelehtimaan väleistä. Teemme työtä käskettyä ja rullaamme kannen alle. Lastaushenkilökunta ei reagoi meihin millään tavalla, yksi seisoo passiivisena ja toinen yrittää sitoa kahta moottoripyörää kuormaliinoilla moottoripyöräkuskien estellessä. Lopulta henkilökunta viittoo meitä ajamaan laivan keulaan. Siellä ei ole ketään vastassa, pyörimme epätietoisina ja etsimme kohtaa, johon pyörät sitoa. Lopulta päädymme kiinnittämään ne omatoimisesti lattiassa olevaan koukkuun seinän viereen ja lähdemme pois autokannelta.

Strategiamme laivamatkasta selviämiseen perustuu buffet-aamiaiseen. Munakas on järjettömän suolaista. Selaamme karttaa tovin, vähän Sankarimatkaajan Tallinnaa. Emme mieti reittiä kovin tarkasti, ajetaan mitä jaksetaan. Peräkannen ravintolassa mellastaa joukko nuoria, joku on unohtanut ottaa rahat ulos pokerikoneesta. Alkoholilla on osuutta asiaan.

Ajamme laivasta ulos toisena, vain yksi bussi ehtii edellemme. Suuntaamme vanhaankaupunkiin nostamaan vähän rahaa automaatista ja yritämme löytää pyöräliikkeen, joka suostuisi myymään minulle sisärenkaan tai kaksi. Emme löydä. Soitan kokeneemmalle Tallinnanreissaajalle, ja saamme neuvon ajaa Piritan suuntaan, sieltä löytyy. Matkaan siis. Ajamme hiljaisia sivukatuja kohti Kadriorgia, pysähdymme välillä kuvaamaan kauniita erkkereitä ja puutaloja. Puistossa piilee tappajaoravia, joista varoitetaan liikennemerkein. Oravat saalistavat ilmeisesti öisin, koska emme kohtaa ensimmäistäkään ja u-lukkoa ei tarvitse käyttää. Jalkaisin ja takseilla kulkevat turistit eivät käyttäydy lainkaan aggressiivisesti ja saamme polkea puiston läpi rauhassa. Puistossa pieni nuori nainen asettuu erilaisiin poseerausasentoihin aina kun kameraa kaivetaan esille. Seuraamme elämän näytelmää hetken ja jatkamme matkaa.

Kadriorgin pohjoislaidalta löydämme matkan ensimmäisen cyclocross-polun. Hiekkainen multa luistaa mukavasti 23-millisten sliksien alla jarrutellessa. Suuntaamme kohti merenrantaa ja Piritaa. Rannassa on suuri enkelipatsas. Enkeli on aavistuksen epätoivoisen oloinen ja yrittää lentää kohti merta, kohti pohjoista veljeskansaa ortodoksiristi kohotetussa kädessään. Enkeliä kahlitsevat ketjut ovat täynnä rakkauden lukkoja, niihin kaiverrettuja nimiä ja päivämääriä.

Pyörätiet kohti Piritaa ovat upeassa kunnossa, meri vähemmän upeassa kunnossa. Haisee karmealle, joku mätänee ja hajoaa. Lisäämme vauhtia. Vähän ennen Piritaa tien mantereen puolella seisoo korkea obeliski, jonka luo johtaa laatoitettu tie. Kyltti kehottaa kävelemään, mutta metriäkään ei taluteta. Ajamme ylös kolisevia laattoja pitkin. Obeliskin lisäksi monumentissa on joitakin pyramidinmuotoisia betonikappaleita, joista yhteen on kaiverrettu kourat. Laattakäytäviä on kaksi lisää, rannan puolella on vielä kaksi eriskummallista rakennelmaa. Kaivamme kartan esiin ja yritämme löytää monumentille nimen. Emme onnistu. Yritin löytää monumenttia Tallinnan kaupungin verkkosivuiltakin, turhaan. Tästä monumentista kansa vaikenee, sen unohtaminen huutaa vierailijalle yhtä kovaa ellei kovempaa kuin mihin teos ikinä itse pystyy. Obeliskin terävä kärki on neula, joka painaa jotain kohtaa kansallisessa muistissa.

Monumentin takana on rivi hautakiviä ja nurmikentälle aseteltuja kolmen ristin ryppäitä sekä yksi hyvin suuri risti. Pyörätie nousee ylämäkeen ja harhailemme sen suuntaan. Paikallinen pyöräilijä hyppää pois pyörän kyydistä heti mäen alla, ajamme ohi. Vastaan tulee koira irrallaan, joudumme lähes pysähtymään. Runnon ketjua sen minkä kapeista reisistäni irtoaa, jotta saisin pyörän taas liikkeelle vain havaitakseni, että edessä on toinen koira. Taas vauhti pysähtyy ja jatkaminen on entistä vaikeampaa, eikä mäki tunnu loppuvan. Haukomme henkeä kuin hauki veneenpohjalla. Mäen päällä ei ole mitään. Käännymme takaisin alas ja ajamme Piritan hiekkarannalle ohi tiellä makaavan kuolleen lokin ja suuren puun alla kuolinkouristelevan variksen.

Ranta on pitkä, hiekka vaaleaa ja hyvin upottavaa. Täällä olisi raskasta pelata rantalentistä. Kangasmetsän läpi kulkee päällystetty tie, joka kiemurtelee puiden välissä rantaa myötäillen. Pinta on aluksi hyvää, mutta heikkenee koko ajan. Puiden juuret ovat kohottaneet päällystettä töyssyiksi, ja välillä tiessä on suuria reikiä. Muutama hölkkääjä tulee vastaan tai kirmaa edellämme. Viehättävä nainen juoksee lujaa nilkkojaan viskellen.

Pyörätie päättyy autotiehen, pientareella menee tien suuntainen polku. Piritan pohjoispuolella on pitkä rapautunut laituri, jonne menemme pitämään evästaukoa. Super Seacatin aallot iskevät rantaan korkeina ja loivina. Laiturin tyvessä neniin osuu makea tuoksu, johon tulemme törmäämään monesti matkan aikana, välillä hyvin voimakkaana ja laajoilla alueilla. Mikä Virossa haisee kuin marihuana? Tuoksuvien alueiden laajuus saa epäilemään, että tuskin koko kansa kuitenkaan polttelee, ehkä se tulee jostain muusta tuotteesta.

Jatkamme edelleen pohjoiseen kohti kartan reunaa. Ajamme pienen harhalenkin, kun tien varressa on kyltti Bike shopiin. Kyseinen putiikki myy moottoripyöriä. Palaamme takaisin ja löydämme mukavan näköisen pienen ravintolan Ranna teen ja Hobekuuse teen risteyksen läheltä. Menemme sisään suurten Krusovice-kylttien harhauttamana. Ravintolasta ei saanut Krusovicea, mutta sieltä sai hyvää lohta tumman Jussi-oluen kanssa hintaan noin 10 euroa ja suuren pippuripihvin suuren Hoegaardenin kanssa hintaan 13 euroa. Tarjoilijattaret olivat hymyileväisiä ja ystävällisiä. Suosittelen ravintolaa lähes varauksetta, ainoa epäkohta liittyy harhaanjohtavaan olutmerkkimainontaan.

Piritan omakotialueen läpi menee hyväkuntoisia teitä, joilla ei ole liikennettä lauantai-iltapäivänä kuin nimeksi. Muutama ihminen tulee vastaan kävellen, pari autoa ja yksi koira. Kuis sinä menet, huutaa omistaja koiralle kun se on tunkemassa bernhardilaisen päänsä eturenkaani alle, ja koira kääntyy takaisin pihaan. Taas tuoksuu. Teletorn on suletud, sanoo suuri kyltti portin kupeessa. Ruosteläikät täplittävät betonia. Tämä on kai yksi Viron uuden itsenäisyyden tunnusmerkkejä Neuvostoliiton romahduksen ajoilta, vapauden symboli.

Kaupungin itälaidalla on suuria teollisuusalueita, jotka ovat olleet unohduksen tilassa. Ajamme maantien laitaa, autot kiertävät meidät kaukaa. Liikennekulttuuri on pyöräilijälle erittäin ystävällinen. Välillä sataa pieniä kuuroja, mutta ne eivät kastele teitä eivätkä meitä. Emme löydä idästä etsimäämme rappiota, sen näkyvin symboli, hylätyssä tilassa ollut kaasuvoimalaitos on kunnostettu, lipputangossa liehuvat Viron ja EU:n liput, seinät on maalattu kirkkaansinisiksi ja kytkinkentän laitteet hohtavat uutuuttaan. Pidämme taukoa hautausmaan kupeessa ja näemme mielenkiintoisen operaation. Kaksi naista tulee pyörätietä pitkin, toinen polkee hiljaa ja toinen, rullaluistimet jalassa, pitää kiinni polkevan lantiosta ja yrittää pysyä pystyssä. Matkanteko on vaappuvaa. Palaamme Klostrimetsään ajamaan hiekkatietä, kangasmaastoa halkoo joukko toinen toistaan houkuttelevampia polkuja, joiden hiekkapohjalle ei minun renkaillani ole asiaa. Yksi jyrkkä alamäki menee nätisti luistellen takarengas lukossa, mutta seuraavassa eturengaskin haukkaa hiekkaa ja vain nopeat refleksit pelastavat hiekassa kierimiseltä. Tänne täytyy tulla uudestaan vähän paksummilla renkailla ja kevyemmällä välityksellä varustettuna.

Tunnit satulassa alkavat tuntua. Niskani on ollut jäykkänä koko päivän edellisen päivän ratapyörä-ajon takia, ja selässsä oleva laukku ei lainkaan paranna tilannetta. Lihasten jäykkyys tuntuu pienenä jäytävänä päänsärkynä ja väsymyskin alkaa painaa. Päätämme lähteä takaisin kaupungin suuntaan. Pysähdymme matkalla Velodromille, jonka kupeessa on pyöräkauppa. Kauppa on näppärästi auki muutaman tunnin keskiviikkoisin ja vähän pidempään lauantaisin. Hoikka nainen kilpa-ajoasussa kiertää radan sisälaitaa maantiepyörällä, turpeella on nuori mies niin ikään maantiepyörän kanssa. Mies ajaa niljakkaan näköistä kenttää edestakaisin, sitten nousee radalle ja kiertää muutaman kierroksen sisälaitaa. Takavaihtaja naksuu kun hän vaihtaa raskaampaa ja nousee radalle. Radan kaarteet ovat loivat ja flipflop-sandaalin ja radan väliin jää hyvin tilaa. Pyörä on miehelle aivan liian suuri, jalat eivät tahdo yltää polkimille. Radan epätasaisuudet hyppyyttävät ja ajamisen katsominen hirvittää. Ei tee mieli mennä itse kokeilemaan. Tallinnaan ei kannata tulla ratapyörän kanssa.

Kaupungin liikenne on vilkastunut aamun jälkeen ja meno pääkaduilla on villiä. Enää ei tunnu yhtä hyvältä ajaa liikenteen seassa. Bussi hönkii selän takana ja leikkaa risteyksen jälkeen eteeni, joudun pysähtymään. Mikko vetää sprintin bussin edessä ja livahtaa karkuun. Bussi jää pysäkille ja lähden ajamaan Mikkoa kiinni. Poistumme seuraavista valoista syrjäisemmille kaduille ja poljemme rauhallisesti vanhaan kaupunkiin. Mukulakivet ovat pahempia kuin Kalliossa, ajamme muutaman sadan metrin matkan ja köytämme pyörät ravintolan terassin kaiteeseen. Sataa hiljakseen. Valtaamme katoksen alta paikat ja tilaamme oluet. Päässä ei liiku ensimmäistäkään ajatusta ja uni tulisi heti, jos uskaltaisi sulkea silmät. Seuraan kadulla liikkuvia ihmisiä, turisteja tiimipaidoissa ja ilman. Ihmisten pukeutumisessa on suuria eroja suomalaiseen verrattuna – kadulla liikkuu päiväsaikaan naisia niin niukoissa vaatteissa, ettei vastaavaa näe edes Helsingin yössä. Aika alkaa kulua nopeammin. Istuessa uupuneet mielet alkavat vähitellen virkistyä ja puhe luistaa taas, ja pian on lähdettävä laivalle. Alkaa sataa, kun odotamme laivaan pääsemistä. Vedämme sadetakit päälle ja odotamme. Laivan ruoka on taas aivan liian suolaista.

Kahden tunnin jälkeen olemme taas Länsiterminaalissa ja odotamme pääsyä maihin. Olemme ensimmäisinä ulkona laivasta ja kaahaamme kohti portteja, jotka ovat kiinni. Henkilökunta juoksee avaamaan ovia ja pääsemme kaupungille. On pimeää, autojen valot häikäisevät ja väsyneen mielen reaktioaika mitataan sekunneissa. Kampin ja Rautatientorin ohittaminen vaatii kovaa skarppaamista, lämmin yö on täynnä ihmisiä vaihtelevassa humalatilassa. Ajamme rohkeasti samaa tietä kuin tulimme, ei samassa paikassa voi kahta kertaa vuorokauden sisään nastaan ajaa. Hermannin rantatiellä hybridi polkee ohi, menköön, ei jaksa kisata. Avaan kotioven 18 tuntia lähdön jälkeen. Matka oli onnistunut. Niistä naisista vielä, kuvittelitko, että rähjäisellä ja haisevalla polkijalla olisi ollut kysyntää?

peloton

Sanan suomalainen merkitys on tuttu, se on kissaa härnäävä tiainen, kädestä pähkinöitä syövä ylikesy oravanpentele tai Kauppatorin ryövärilokki. Pyöräilykielessä sama sana on ranskalaissyntyinen ja tarkoittaa ajokilpailun pääjoukkoa.

Työmatkapyöräilijän arki on yksin polkemista aina samoja teitä pitkin samoja kuoppia väistellen, lievään transsiin tai alentuneen tietoisuuden tilaan vajoamista, vaihteluna vain muuttuva päivän pituus, tuuli ja sade tai aurinko, ja päivän pituuden mukaan muuttuva vastaantulijoiden määrä – talven vesisateissa vastaan tulee vain tuttuja. Kampi pyörii, rengas suhisee, ketju rallattaa tai rutisee, kypärä ohjaa ilman korvan taakse kohisemaan, peltivaunut korisevat viereisillä teillä ja tekevät ilmasta raskasta hengittää. Sateella hengitys on kevyempää, mutta peltivaunujen meteli kohoaa infernaaliseksi pauhuksi kuin sata Imatraa vailla patoa, korvia särkee.

Kokoontumisajoissa, niiden jälkeen kun poistutaan yhteen suuntaan tai moniin, muodostuu joukkoja. Joukkoajon kuvaaminen on kuin koan, se karkaa sanoja eikä ole helposti kielikuvin piirrettävissä. Oli ehkä kaksikymmentä pyörää, Hartwall-areenan parkkipaikka, paikalla kävi suuria määriä pieniä ihmisiä suunnattoman suurissa vaatteissa, yhden sellaisen vaatekerran kankaasta olisi tehnyt vaatteet keskisuurelle afrikkalaiselle kylälle. Ice Cube puhelauloi Jäähallilla ja nuori kulttuuri ei osannut tehdä eroa Jäähallin ja Jaffahallin välillä. Osa nuoresta kulttuurista ei tiennyt, missä on Jäähalli. Aurinko paistoi ohuen yläpilven alta, itäinen taivas oli vajoamassa tummempiin sinisiin ja länttä koristi hajasäteiden puna. Laukkuja pakkailtiin, kypäriä asetettiin päihin, levottomat ajokengät napsuivat lukkopolkimiin. Mihin tästä, mennäänkö kotiin vai jatketaanko matkaa? Mennään Vanhaan Sofiaan Koskelantielle, Punaparta ehdottaa, se on tuossa aivan kulman takana. Mennään.

Lisää napsetta, parkkipaikan luiskaa ajetaan muodostelmassa, mäen päällä lyhyt sprinttikilpailu. Peloton koukkaa hallin kulmalta oikeaan kapealle tilapäispyörätielle, jolle mahtuu enintään kaksi pyörää rinnan. Pyörätie tulee Koskelantien ylittäviin valoihin, joku ajaa tien yli pyörätielle. Peloton valitsee toisin, sillä on oma tahto, se on parinkymmenen pyörän muodostama orgaaninen kokonaisuus, pitkä ja nopea mato, se koukkaa ajoradalle ja kiihdyttää alamäessä vauhtia kohti Mäkelänkadun risteystä. Peloton on nopeampi kuin työmatkapyöräilijä ikinä yksin ajaessaan, silti ajaminen on kevyempää, mielentila toinen. Ehkä tämäkin on jonkinlainen transsitila, mutta tällä kertaa on tietoisuus muista, ympäristöstä, polkuvälineistä ja niiden välisistä käyttäytymissäännöistä ja liikkeestä. Jalat vispaavat edessä ja takana, sivuilla, mittarissa on 44 ja risat.Autoja tulee takana, mutta torvet eivät soi, kukaan ei yritä ohittaa, meitä on liikaa. Ratapihantien risteyksessä pääsemme suoraan vihreillä, valtaamme oikean kaistan. Mato on venynyt viidenkymmenen metrin mittaiseksi, viemme kaistalta kahden bussin verran tilaa ja liikumme bussin nopeudella. Autoja valuu hiljakseen vasenta kaistaa. Mäkelänkadun valot ovat punaisella, mato kasautuu yhteen, rataseisonnassa huojutaan hieman, ja valojen vaihtuessa liike suuntautuu kohti liikenneympyrää ja ravintolaa.

Ravintolan terassi, kiihkeä puhe, kuulorajoitteinen kuulee kohinaa eikä saa kunnolla sanoista selvää, ei välitä, koska tärkeää sanottavaa ei ole. Tärkeää on vain olla läsnä, juoda giniä tonicin kanssa, seurata heiluvia leukoja ja illan hämärtymistä. Yö saapuu, moni ei ole lomalla, enää tai vielä, nousemme ja menemme pois. Kolmen miehen peloton lähtee Koskelantietä itään, oikeaa kaistaa kolmen miehen levyisenä. Takaa tulee bussi, se väläyttää kerran valoja mutta torvi ei soi, pyörien ketjut rallattavat hiljaa. Bussi ei lähde ohi, se ei ole riittävän nopea. Poliisit seisovat bussipysäkillä valot vilkkuen ja puhuttavat vanhan peltivaunun kuljettajaa. Me ajamme ohi, seisahdumme hetkeksi liikennevaloihin, jottei tulisi turhia sakkoja, ja valojen vaihtuessa matka jatkuu kohti itäisen taivaan hämärää. Pienin peloton voi olla kahden miehen mittainen.

Joskus tulee ikävä

On päiviä, jolloin ajaminen on kuin zen-herralla, mieli on tyhjä ja reisissä kiertää veri kevyesti ja iloisesti. Korvissa suhisee hiljainen tuuli ja lempeä kesäinen aurinko lämmittää selän takaa niskaa, meri ei vielä tuoksu mädältä levältä kuten myöhemmin syyskesän aikaan.

Nosturimiehet tukkivat pyörätien Länkkärin varressa Tapiolan eteläpuolella, kuten ovat tehneet useimpina päivinä jo muutaman viikon ajan. Käännyn Westendin puolelle vievälle sillalle ja tähyilen bussiaseman taakse, joku poljeskelee siellä hiljakseen mäkeä alas. Pyörätiessä on tiukka ja aika kapea kurvi oikealle, korkeat pensaat estävät näkyvyyden. Jarruttelen hieman, joskus näissä kurveissa on hiekkaa.

Sekunnin kymmenyksiä myöhemmin saavun kurvin jyrkimpään kohtaan. Ei PERKELE. Se alamäkeä hissutellut polkee nyt vastamäkeen hampaat irvessä olkapää sisäkaarteen pensaita hipoen, itsestään katsoen aivan tien vasemmassa reunassa. Siellä olen myös minä, oman suuntani oikeassa reunassa. Irvihampaiden välistä pääsee perkl, sen tanko vatkaa mutta pyörä ei käänny. Surly taipuu tailwhip-skidiin ja saan pyörän taitettua pois törmäyskurssilta, pensaiden välissä riittää tilaa. Zen on poissa, jatkan matkaa kiroten.

Joskus tulee ikävä marraskuuta ja tyhjiä pyöräteitä.