sileä meri

Elokuun yöt, lämmin kosteus joka pelloille sumuna tiivistyy, sileä meri heijastaa kalpenevaa taivasta. Punainen kuu alhaalla itäisellä taivaalla kaistaleena ohuiden utupilvien välissä, selän takana aurinko joka taivaan värjää leimuavaan hehkuun, hehku välkkyy hopeisella merellä. Ilma liikkuu silkin pehmeydellä, kietoo tiivistyvin pisaroin yön rauhaan, yön levollisuuteen.

Kaikkein arimmat olennot

Tiedätkö nuo aroista arimmat oliot, ne joilla on pitkät viikset ja jotka työntävät tylpät kuononsa ulos hämäristä luolistaan vasta kun aurinko on jo kohonnut pitkään korkealle taivaanrannan ylle? Keltaiset säteet painavat täydellä voimallaan lumen kuorta alas, se vajoaa ja vedeksi muuttuu, vesi valuu kaduilla ja puroissa kohti jokea, kohti merta. Murskattu kivi rohisee kulkijan jalkojen alla, se rohisee kulkijan keuhkoissa ja hampaiden välissä, astmaatikot yskivät verta ja hammaslääkärit ristivät kätensä iloiseen kiitokseen. Arat olennot kiehnäävät silloin hämärässä, kylki kyljessä toisiaan lämmittäen, niiden runsaat viikset eivät värähdäkään.

Talviunista pisinkään ei kestä ikuisesti, se katkeaa joutsenten jo saavuttua, kun pienet linnut ovat jo viikkokausia laulaneet kevään riemua ja lokit päästäneet ensimmäiset kirkaisunsa. Varovasti nuo arat oliot alkavat kerätä lämpöä, puhdistautuvat pitkän unen jälkeen ja alkavat ensimmäiset kohmeiset liikkeet, varovasti, varovasti hiljakseen. Lopulta valo täyttää luolan, oliot siristävät silmiään lähes sokeina, yhden pienet viikset väpättävät hieman, värisevät ja kahisevat toisiaan vastaan.

Auringon kirkkaus vetää olioita puoleensa, vaikka kirkkaus sokaisee, ei mikään voi sisällä pysyä kun kevään lämpö hehkuu ilmassa. Ensimmäinen olio kurkistaa varovasti ulos, hönkäilee harmaita höyryjä ja lähtee kankeasti vaeltamaan kohti katuja. Kun se saapuu kadulle, viikset alkavat väristä kuin haavan lehdet syyskesän tuulessa, ja olio alkaa täyttää talven tyhjentämää vatsaansa murskatulla kivellä. Hitaasti kuin Amazonin laiskiaislauma nuo oliot täyttävät kadut, niiden jälkiä seuraa joukko iloisia ihmisiä ja ne verta yskivät astmaatikot.

kerran yöllä

Herää pehmeään lämpöön, ajatuksiin jotka lumen sulattavat ja saavat kevään puhkeamaan keskelle yötä. Peitto painaa raskaana vartalosi kaarta, et jaksa kylkeä kääntää, ikkunan takana pieni tiainen päästää ensimmäisen varovaisen helähdyksen, hiljaa. Katulampun kalpea kiila leikkaa huoneen hämärää, sulavan lumen juovat lasissa saavat ohuen valon tanssimaan. Uppoat patjaan, peiton lämpö valuu raukeisiin jäseniin ja tekee niistä raskaat, vajoat heräävän kevään uniin lämpimiin.

vuodenkierto

Hankiin piirtyneet polut pisaroina mereen katoavat. Ritisten sulaa jää aavoilta ja poukamistakin, valo tekee pajut pörröisiksi ja kutittaa silmut koivuun sekä pihlajaan. Jäistä unta nukkuneet heräävät henkiin auringon lämmöstä. Ei kauan enää, vuodenkierto kääntyi jo, kääntyi kohti valoa ja lämpöä.

uskotko

Tiedättekö, muistatteko sen suuren kamalan, josta aina lapsena varoitettiin? Sen joka väijyy ovien takana varoittamatta, soittaa ehkä ovikelloa tai kurkkii kynnyksen ali, etsii luvattomasti palavia valoja pimeän aikaan? Sen saapumisen hetkestä varoitettiin lehdissä, postiluukusta pudotetuissa painetuissa papereissa, ja suuresti sitä pelättiin vaikkei kukaan koskaan ollut sitä nähnytkään. Pienet ihmiset odottivat kauhunsekaisin tuntein ja säntäsivät sängyn alle piiloon kun ovikello odottamatta soi, vanhemmat hiljensivät kaikki kodinkoneet ja vetivät verhot eteen, kaikki siihen uskoivat vaikkeivät koskaan olleet nähneet. Minä, minä olen nähnyt, olen sille oven avannut ja sisään kutsunut, tuon kaikista myyttisistä olennoista salaperäisimmän. Kuolemaa halveksuen käänsin sille selkäni ja käskin tehdä pahimpansa, ja silloin sen selkäranka katkesi, se poistui alistuneena yön hämärään. Televisiolupatarkastaja on olemassa, elää ja voi hyvin, kulkee keskellämme, vaikkei sitä juuri kukaan ole nähnyt eikä nähdä haluakaan.

Myöhemmin, paljon myöhemmin

Saavuimme pihalle auringon paistaessa, kesät olivat silloin lämpimiä ja kuivia. Melua, huutoja, hiekkakentällä potkittiin palloa ja lapset tervehtivät tuttujaan pitkän kesäloman jälkeen. Seisoimme seinän vieressä kaikki kolme, oli ensimmäinen päivä uudessa koulussa, äiti meni etsimään rehtoria. Tämä koulu oli kolmanteni neljässä vuodessa, taas kerran uudet luokkakaverit, uudet opettajat, uusi kielikin. Nämä puhuvat nenäänsä, lyhyesti ja terävästi, jotenkin kovasti. Pelotti. Harmaiden tarralenkkarieni kärjet olivat pölyssä, farkkutakin napit kiinni.

Opettaja oli harmaa, pukeutui harmaisiin ja ruskeisiin vaatteisiin, hän oli vanha kuin mummoni, mutta ei yhtä käyrä. Istuin luokan oikealla laidalla, lyhyet eteen, istuin toisessa pulpetissa. En halua olla täällä, haluan takaisin edelliseen kouluun, siihen pieneen rannikkokylään, jossa metsä alkaa kotiovelta, suuret männyt seisovat levollisina kallioilla ja pienillä teillä on vähän liikennettä. Siellä hylätyn navetan pihassa kasvoi hevoskastanja, navetassa me leikimme. Tahdon metsiin juoksemaan, pois, kauas pois, tahdon levottomuuden pois.

Kului päivä, kului toinen, päivät muuttuiva kuukausiksi ja ne vuosiksi, sopeuduin mutta en sulautunut. Tunteja, välitunteja, ihmisiä tuli ja meni, kavereita ja ystäviä, ala-asteelta päästiin pois ja siirryttiin seuraavaan kouluun. Aika kiihtyi, päivien ketju venyi ja me kasvoimme, kouluja tuli ja meni, niiden jälkeen töitä.

Saavumme pihalle sateessa, talvet ovat lämpimiä ja märkiä. Hiljaisuutta, tyhjällä kentällä on pieniä lätäköitä, kaikki on pientä, ovien tutut kaarevat kahvat. Astumme sisään samasta ovesta kuin silloin aina, matalaan pimeään aulaan, jonka keskeltä nousevat kierreportaat yläkertaan, terästangot nousevat korkeuteen yhtyen lähellä toisen kerroksen kattoa. Nousemme portaat, pidän kiinni samasta muovisesta kaiteesta, jota sadat ja taas sadat lapset ovat hioneet pienin käsin. Sama naulakko, se johon yksi oppilas nostettiin kumisaappaista roikkumaan, tuttu ovi on vasemmalla laidalla. Ovi ei ole lukossa, astun sisään. On kuin ennen, mutta minä hymyilen, levottomuus on pois. Koulujen elämä ja elämän koulu, en jäänyt luokalle kummassakaan. Olen sopeutunut mutta en sulautunut, menneiden muistot ovat pehmenneet ja haihtuneet pohjoisiin tuuliin.

Pysähdyin hetkeksi

Näin sen tyhjän katseen, lasiin nojaavan pään ja painuneet kulmat. Näin painuneet hartiat ja maata kohti kääntyneen leuan, huulen kulmassa pienen tärinän. Kupissa höyrysi tee, sade valui pitkin lasia ja katua. Työnsin kädet syvemmälle taskuun, kylmiä pisaroita putosi kasvoilleni lakin lipasta. Oli syksy sisällä ja ulkona.

kaikki

Kaikki on aivan hyvin, vielä kiertää maa suuressa tyhjyydessä aurinkoa, vielä kirkastuu aamu itäiseltä taivaalta. Jossakin ihminen herää, toinen nukahtaa, joku toivoo nukahtavansa ja joku pelkää heräävänsä. Yö on aikaa jolloin pienistä peloista kasvaa synkkiä metsiä ja pienistä toiveista aurinkorantoja. Kaikki on aivan hyvin, aamu kirkastuu itäiseltä taivaalta.

sulje silmäsi

Jälleen kerran on ilta ja oven tuolla puolen palaa valo. Kellertävänä se hehkuu kynnyksen alta lämpimästi, piirtää terävärajaisen kuvion lattiaan, kuviota ympäröi pimeä. Ikkunasta saapuva valo luo liikkuvia varjoja hämärään huoneeseen, puiden lehdettömät oksat heiluvat katulampun heikossa valossa. Varjot tanssivat, kurkottavat kohti ja vetäytyvät pois. Varjojen pimeys yrittää koskettaa, vetää puoleensa, sulje silmäsi niin me sinut viemme etkä koskaan enää palaa.

Jälleen kerran on ilta ja oven tuolla puolen palaa valo. Kynnyksen raosta hehkuvan valon mukana kantautuu hiljaista puhetta, pehmeää, naurahduksia. Ikkunankarmeissa viheltää tuuli ja peltikatolla sade, lasia pitkin valuvat pisarat sekoittavat varjojen tanssin ja häivyttävät niiden reunoja. Varjot tanssivat, kurkottavat kohti ja täyttävät huoneen. Varjojen pimeyttä ei voi välttää, se vetää puoleensa, peittää kaiken alleen, sulje silmäsi niin me sinut viemme etkä koskaan enää palaa.

Jälleen kerran on aamu ja oven tuolla puolen on pimeää. Sateen pieksemästä maasta nousee sumua, talot, puut ja kadut sulautuvat tummina harmauteen. Hiekka rahisee jalkojen alla, korvissa kohisee tuuli, joka saa nenänpään kipristelemään. Rannalla valkoiset aallot hajoavat pyöreisiin kiviin ja tuuli heittää pieniä suolaisia pisaroita ilmaan, mäntyihin ja pieneen katajaan. Meri ja tuuli laulavat ainoaa ikuista laulua, se vetää puoleensa ja täyttää kaiken, sulje silmäsi niin me sinut viemme etkä koskaan enää palaa.

Kammenkiertäjän syyslaulu

Älä saakelin ketju katkea kun lounaasta tuulee kymmenen ja perille on kymmeniä kaksi.

Älä saakelin ketju katkea kun tanko taipuu ja soi siltoja kun putkelta poljetaan.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea kun alamäkeen kampea joutuu runnomaan kun lounaasta tuulee kymmenen.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea kun tasamaalla puuskaan nojataan kun lounaasta tuulee kymmenen.

Rutisee paukkuu rallattaa

Älä saakelin ketju katkea.

Rutisee ja paukkuu ketjut ja polvet.

Polvet.

Älä saakelin ketju katkea.