Sankarit ovat toisaalla

Pöydän ääressä istuu vanheneva mies yksin, nojaa toista kättä pöytään ja pitää toisella kädellä kiinni hikoilevasta tuopista. Lyhyt tukka oli joskus tumma, nyt harmaat hiukset raidoittavat ohimoita ja pakenevaa hiusrajaa. Mies katsoo ulos ikkunasta, syksyn ensimmäinen myrsky paiskoo vettä kuin pieniä neuloja vasten ravintolan ikkunaa ja kadulla kulkevia sateenvarjoja ja vartaloita.

Mies ei ajattele ”mitä jos”, mies ei ajattele ”jos vain” tai ”silloin kun”, hän ei ajattele. Pisara vettä valuu tuopin pintaa kädelle, pisara on viileä. Radiossa soi Pink Floyd, eteerinen alakulo valuu miehen korvista sieluun ja tekee sinne pesän. Mies nostaa tuopin huulilleen, maistaa näön vuoksi hieman olutta ja laskee tuopin hitaasti takaisin pöydälle. Kadulla tuuli riistää nuoren naisen takin pitkät helmat ja riepottaa niitä kohti koillista, pienet neulat kastelevat naisten housut. Nainen kääntää selkänsä tuuleen ja napittaa takin tiukemmin kiinni. Vesi valuu ikkunaa pitkin ja vääristää maailmaa.

Mies kaivaa laukustaan kirjan ja alkaa lukea. Älykkäät ihmiset lukevat Camusta, elämänetsijät ehkä Coelhoa, mies lukee tänään Collianderin Titoa. Eilen hän luki Bukowskia, huomenna jotain muuta. Olut ei vajene tuopissa, lasi lakkaa hikoilemasta ja on vain märkä. Iltapäivän hämärä harmaus vaihtuu yön tummempaan hämärään, katulamppujen kalpea valo halkoo sateenpieksemää ilmaa.

Mies pakkaa kirjan laukkuun, pukee vihertävän öljykangastakkinsa ja astuu narahtavasta ovesta kadulle. Pienet neulat pieksevät takkia, laukkua ja päälaelta ohenevia hiuksia.

kuivaa

Yhtä varmasti kuin yö seuraa päivää seuraa talvea kirjoittamisen kuiva kausi. Tiedätkö sen tunteen, kun istut alas kynä kädessä, stereoista soi hyvä musiikki – se joka niin usein saa ajatukset nousemaan lentoon ja sanat paperille – ja sanoja ei tule, ei lauseita. Joskus keksit hyvän aloituslauseen, ”Ei meistä sankareiksi ollut eikä kukaan kuvitellut, että meistä jotain suurta tulisi.” Eeppinen aloitus, tästä kehkeytyy varmasti suuri seikkailu tai vähintään veijaritarina. Istut hetken aikaa tyytyväisenä, vaikein on takana. Ainahan tarina seuraa aloituslausetta, irtonaisista ajatuksista syntyy juoni jonka lopputulos joskus yllättää kirjoittajankin.

Näet silmiesi edessä nämä sällit, nuoria ja pölyisiä, laihat kasvot ovat auringon paahtamia. Näet rappioromanttisen betoniostarin jostain syvältä Idästä, iltapäivän raukea aurinko paistaa ohuiden pilvien välistä. Hikipisara aloittaa vaelluksen ohikulkijan otsalta, kiertää silmän poskipään kautta ja luikahtaa sieltä kaulalle, paidan sisään. Kulkija katoaa näkyvistä, jää vain pysähtynyt ostari ja nuoret pölyiset sällit. Mitä he tekevät?

Istut alas, odotat, aurinko jatkaa kulkuaan, pyörität kynää kädessäsi. Odotat. Ostarin takana kasvaa metsä, ehkä siellä odottaa joku seikkailu? Menkää jätkät katsomaan? Jätkät seisovat edelleen paikallaan, syljeskelevät pitkästyneen näköisenä ringissä, huutelevat ohikulkeville tytöille. Jotkut niistä nauravat, toiset nakkelevat niskojaan ja joku punastuu ohimoita myöten. Miten olisi jätkät, saisitteko noista tytöistä jonkun kohelluksen aikaan? Mitä nuoret sällit ja tytöt lämpiminä kesäpäivinä tekevät, jotain sellaista, mutta siveettömyyksistä ei kirjoiteta kuin vanhojen suomifilmien tyyliin, humisevin koivuin, lainehtivin pelloin ja kohisevin koskin. Menkää vaikka uimaan.

Tytöt häviävät horisonttiin, sällit jäävät ilman. Saamattomia tunareita, ei teistäkään ole tarinan aiheeksi. Turhautuneena lasket kynän vielä kerran paperille ja kirjoitat kirjoittamisen vaikeudesta kuten aina kun on kuiva kausi ja tarinoista puuttuu terä.

Etelän yöt

Se tapahtui siinä mäellä, paavin palatsin ja joen välissä, siinä mistä näkee Avignonin sillan, sanoi harmaantunut vanha mies ruskeassa nahkatuolissa, vasen jalka ristissä oikean päällä, sylissä kirja selkäpuoli ylöspäin. Vasen käsi lepää kyynärnojalla, ranne rentona. Oikeassa kädessä kohotettuna on lasi konjakkia, jonka läpi vanhus katselee toisessa tuolissa istuvaa nuorta miestä. Tai onko se silta, eihän se edes mene joen yli. Laituri se ennemmin on, mutta on kai se joskus yltänyt vastarannalle. Olin ollut matkalla joitakin kuukausia, hikisiä päiviä hitaissa junissa, kuumia iltoja ja öitä pienissä kaupungeissa pitkin etelärannikkoa, punaviininhehkuisia keskusteluja toreilla ja kapakoissa. Jo silloin kesän aurinko poltti sieltä suuren osan kasveista, aina välillä tuoksui noki, lehdet säilyttävien kasvien ja puiden väri oli harmaammanvihreää kuin täällä, ja tummempaa. Paahde nosti utua meren päälle ja valo oli sinertävää pitkälle sisämaahan.

Pariisista asti olin matkustanut Hansin kanssa, mutta Hans ei halunnut lähteä niin kauas merestä. Erosimme Marseillessa, puhuimme tapaamisesta Nizzassa, mutta tuskin kumpikaan oli tosissaan. Muutaman viikon jälkeen kaikki jutut oli kerrottu useaan kertaan ja seura alkoi väsyttää. Näin Hansia seuraavan kerran vasta useiden vuosien kuluttua, osuttiin Zurichissa samaan seminaariin ja ajauduttiin illalla kapakkaan, kovasti mies oli vanhentunut, eikä ollut tarttunut siveltimeen enää aikoihin. Motivaatio oli kadonnut, harmillista sikäli että Hansilla oli lahjoja. Hans ei silloin ollut edes käynyt Nizzassa, vaan oli jatkanut suoraan Italiaan ja vietti talven siellä. Minä itse päädyin Nizzaan puolen vuoden kuluttua käytyäni ensin Valenciassa. En tiedä, missä Hans nykyisin asuu, tai elääkö edes enää.

Mutta eihän minun Hansista pitänyt puhua tänään, vaan Avignonista. Asuin pienessä majatalossa vanhan kaupungin muurien sisäpuolella ja tein satunnaisia hanttihommia saadakseni ruokaa ja viiniä. Lähetin töitä oli aina tarjolla, tiilien kantamista ikiaikaisten talojen loputtomissa remonteissa, ja varakkaille turisteille olin oppaana vaikken oikeasti kaupungin historiasta mitään tiennytkään. Aina löytyi joku, joka oli valmis maksamaan sujuvasta sanailusta ja omaa kieltään puhuvasta seurasta muutaman tunnin ajan. Kierrätin heiltä pään pyörryksiin vanhan kaupungin sokkeloissa, vain palatsille ja sillalle. Saksalaisia ja ruotsalaisia lähinnä, muutama englantilainen. Kun rahaa oli tarpeeksi, maalasin, kirjoitin ja väittelin puistoissa ja kapakoissa, tein kaikkea mitä nuori mies voi vapaina vuosinaan tehdä.

Eräänä sellaisena iltana, kuuman päivän jälkeen kun joesta nousi ohutta sumua ja kuunsirppi hohti auringonlaskun aikaan punertavana ja suurena taivaanrannassa, menimme taas kerran istumaan Montée des Moulinsin puistoon. Mukana oli sillä kerralla Petrus, synkkä venäläinen, Mats Bergenistä ja tavanomainen joukko pierrejä, jeaneja ja muita ranskalaisia, vähän yli kymmenen meitä varmaan oli. Valtasimme yhden niistä länteen aukeavista tasanteista, Carl soitti haitarilla alakuloisia mustalaislauluja, juotiin halpaa viiniä ja joku kääri hamppusätkän. Ruokaakin oli vähän mukana, leipää, oliiveja ja pähkinöitä.

Camusin Sivullinen oli silloin kovasti esillä, se oli pakko lukea, pakko tuntea ja siitä oli pakko keskustella. Syvemmin eksistentialismista joutui keskustelemaan vähintäänkin aina, kun Petrus oli mukana. Täytyy sanoa, että eksistentialismi kyllä sopi Petrukselle, ihmisen kohtalonomainen yksinäisyys ja kaiken subjektiivisuus olivat erottamaton osa hänen luonnettaan. Se, että se sitten myöhemmin ehkä johti Petruksen kuolemaan oman käden kautta on toinen tarina.

Ilta oli pimentynyt ja Petrus oli taas päässyt kunnolla vauhtiin. Mats ei ollut aiemmin mukana, ja heidän välilleen kehkeytyi kiivas väittely. Carl soitti edelleen, hänen silmänsä tuijottivat tyhjinä joelle kun sormet juoksivat pitkin koskettimia. Olin pitkästynyt, väsynyt eksistentialismiin ja muuhun älylliseen, halusin vain juopua ja unohtaa kaiken hetkeksi. Kuuntelin vain välillä keskustelua, katselin tummuvaa taivasta ja puita. Näin, että polkua pitkin käveli nainen meidän suuntaamme. Mustat pitkät hiukset aaltoilivat illan tuulessa, kevyt mustalaishame, ei lainkaan sellainen jota he täällä käyttävät, aaltoili kilpaa hiusten kanssa ja piirsi ilmaan kauniin vartalon ääriviivoja. Nainen käveli hitaasti kohti, rauhallisen varmasti ja rennosti kuin omistaisi koko maailman, suoraan luoksemme.

Mon ami, onko teillä antaa tupakkaa? Tummat silmät kiersivät kehäämme, osuivat silmiini ja tunsin tulipalon alkavan vatsani pohjalta, levottomuus, punastuminen, aika hidastui ja kieleni kangistui kuin se olisi tarttunut jäiseen kaiteeseen, en saanut sanaa suustani. Petrus kaivoi jo taskuaan, heitti naiselle vajaan askin Gauloisesia ja jatkoi kuin mitään keskeytystä ei olisi tullutkaan. Nainen kiitti, kääntyi päätään keinauttaen ja lähti kävelemään pois. Istuin jähmettyneenä, kykenemättömänä liikkumaan, liekki roihusi. Viimein sain koottua itseni, nousin seisomaan ja lähdin kävelemään naisen perään, näin hänet vielä. Petrus tarttui takkini hihaan, nykäisi minut istumaan. Mihin sinä aiot mennä, eikö seura kelpaa? Oletko olevinasi jotain erikoista? Carl lopetti hetkeksi soittamisen ja sanoi Petrukselle, että anna miehen mennä naisensa perään. Nykäisin takkini Petruksen kädestä ja lähdin mitään sanomatta kävelemään sitä polkua, jota nainen poistui. Kävelin, kävelin ja kävelin, edestakaisin puiston polkuja, sitten vanhan kaupungin katuja ja joen rantaa, mutta en nähnyt hänestä enää vilaustakaan, en koko Avignonissa oloni aikana. Sisälläni tuli paloi turhana.

Vanhus hörppää konjakkia, yskähtää viinan poltteelle. Tamminen jälkimaku täyttää suun. Vanhus katsoo lasinsa läpi takkaan, siellä tuli on hiipunut hiillokseksi.

Kaksi monologia

Kalpean syyspäivän ilma on raskaana sumusta, joka tiivistyy laseihin, muodostaa pisaroita villapaidan lankoihin ja tunkee luihin asti. Pienen kahvilan ilma on sakeana märkien vaatteiden kosteutta, kahvin tuoksua ja puheensorinaa, on iltapäiväruuhka. Joukko opiskelijoita istuu suuren pöydän ympärillä, pöydällä on sikinsokin teemukeja, kahvikuppeja, kirjoja ja papereita. Keskustelu aaltoilee kevyesti, varovaiset katseet kohtaavat välillä pöydän laidoilta, katse kääntyy pois kuin rusakko ketun tieltä, kevyt puna nousee poskille. Ikkunapöydässä, kauimpana ovesta, istuu neljä harmaahiuksista eiralaisrouvaa. Yksi heistä puhuu närkästyneen näköisenä, toiset nyökyttelevät harvakseen osaa ottavan näköisinä. Värikkään neuleet ja raskaat korut yrittävät korvata sitä kauneutta, jonka kuluneet vuodet ovat peittäneet uurteiseen ihoon ja kumaraan ryhtiin.

Toisella ikkunalla istuu nuori nainen ja nuori mies. Naisella on punertavat hiukset, tummanpunainen paita ja mustat housut. Niska jäykkänä, taakse vedettynä, selkä on painettuna tiukasti kiinni tuolin selkänojaan. Kädet on ristitty rinnan yli, nyrkit kylkeä vasten. Miehellä on tummat vaatteet, lainehtivat tummat hiukset ja paksusankaiset silmälasit. Mies nojaa pöytään kyynerpäillään eteenpäin kumartuneena, tummat kulmat tanssivat. Pöydällä on tyhjä lautanen, yhden sämpylän jäämät, lähes tyhjä viinilasi sekä teekuppi.

-et säkään yhtään ajatellut
-ollaan siellä ehkä neljä kuukautta, tai viisi,
-mitä mä, me
-Ana tuntee jonkun paikallisen
-rahat ei tahdo vuokraan riittää
-ja sieltä vuorille, täytyy mennä kun siellä on vielä lunta ja jäätä
-kun vasta löydettiin
-jollekin huipulle
-mä luulin
-se on tosi villiä
-olisit erilainen
-Ranen tatska viime reissulta
-ja entä lapsi
-hurjat värit, todella psykedeelinen…mikä lapsi ei vittu
-…

Nainen nousee, vetää takin päälle kävellessään kohti ovea. Ohut tärinä yrittää ravistella hartioita ja hiuksia, mutta nainen puristaa itsensä kokoon. Ei täällä, ei kaikkien nähden. Mies nojaa tuolinsa selkänojaan tiukasti, niska jäykkänä, sormet oikenevat ja puristuvat nyrkkiin, leuan lihakset nykivät. Ulko-oven metallinen kolahdus on kolea, se jää kaikumaan miehen mieleen, siellä se heijastelee vuorenhuippujen lumessa ja jäässä. Kadulla nainen liukenee kaupungin sumuun.

Menneiden aikojen miehet

Muuttolintujen parvet ovat täyttäneet taivaan, hanhet ja pienemmät linnut, parvissa kymmenistä satoihin jäseniin. Muuttolinnut ovat saapuneet, viihtyvät hetken ja menevät pois. Toppatakit ovat myös saapuneet, yksi on nähty Esplanadin puistossa, turkiskauluksinen nuoren naisen päällä Eirassa. Kaulaliinat saapuivat hieman ennen toppatakkeja, kuten niillä tapana on.

Syksyinen päivä on kuulas. Aamu valkeni ohuen yläpilven takaa, mutta tuuli puhalsi pilvet merelle ja jätti kirkkaan vaaleansinisen taivaan. Aurinko on kalpeankirkas, valkoinen, se paistaa matalalta ja heittää pitkiä varjoja. Puistoissa valo suotautuu vihreiden lehtien läpi, saa ne hohtamaan smaragdeina, epätodellinen vihreys valtaa hetkeksi katsojan mielen.

Meri on tyyni, viileä tuuli ei jaksa nostaa aaltoja. Yksinäisiä veneitä kulkee hitaasti sataman väyliä, toiset ovat matkalla kohti rantaa, toiset kohti ulappaa ja muutaman tunnin kuluttua alkavaa hämärää. Kaivopuiston rannan kävelytiellä ei näy jälkeä helteisten kesäiltojen haaveellisista maleksijoista, vastarakastuneiden leveät hymyt, kiireettömyys ja sähkö sormien ja huulien välissä on vaihtunut tuulipukujen kahinaan ja pitkiin askeliin, toisten kohdalla tyhjiin katseisiin ja kuulokkeisiin korvilla, kädet nyrkissä tai syvällä taskuissa.

Lännestä saapuu kiireetön kaksikko. Nainen, hieman alle kolmenkymmenen, on viehättävä, hoikka, tummat hiukset on leikattu lyhyiksi. Vaalea takki on auki, kädet ovat takin taskuissa, silti eloisat, takin helma heiluu käsien tahtiin. Askel on keinuva, ryhti suora, kasvoilla on hymy ja keho kertoo samaa sanomaa.

Mies on iättömän vanha. 70, 80, ikää on mahdoton arvata. Hiukset ovat muuttuneet tummista hopeisiksi, vuosien paino on vetänyt hartioita kasaan ja kaulaa eteen. Mies on ollut pitkä, on edelleen, ja epäilemättä hän on myös ollut komea. Askel on hidas muttei lyhyt, paljaat kädet ovat ristissä selän takana. Mies puhuu, nainen kuuntelee, askelet käyvät samaan tahtiin.

Kävelytien kapealla kohdalla Ursulan suunnasta tulee kaksi keski-ikäistä naista rinnakkain. Mies pysähtyy, astuu askelen sivuun. Kun naiset ovat muutaman metrin päässä, mies ottaa lakin päästä ja tervehtii. Naiset eivät reagoi, jatkavat kiireistä matkaansa. Mies pistää hatun päähän, kädet takaisin selän taakse ja jatkaa naisen kanssa matkaa. Merellä mies soutaa puuveneellä saareen, ulapalla on utua.

52 sekuntia julkisuudessa

Nainen istuu tietokoneen ääressä kuulokkeet korvillaan. Mikrofonin sanka on taitettu suun eteen. Monitorilla on auki biisilista ja firman sähköposti sekä ajatuksia juonnoiksi. Liikennetiedotukset päivittyvät muutaman minuutin välien selaimeen, viikonlopun paluuruuhka on alkamassa. Pyödällä on kahvikuppi ja vähän papereita siistissä pinossa. Nainen nojaa tuolissa taaksepäin, biisiä on jäljellä vielä 117 sekuntia. Nainen ei kuuntele musiikkia, ei tarvitse, hän osaa tämänkin kappaleen ulkoa tahti tahdilta. Radio ei koskaan soi hänen kotonaan. Jos tekee harrastuksesta työn, harrastus kuolee. 54 sekuntia. Nainen hörppää kahvia ja suoristautuu tuolissaan. Äänitarkkailija-avustaja istuu pöydän toisella puolella kuulokkeineen ja mikrofoneineen, hän vastaa myös saapuviin puheluihin. Saapuvan puhelun valot vilkahtelevat.

Mies istuu korkealla suuren ratin takana. Vatsassa möyrii edellisen aterian rasva ja liika kahvi. Närästää. Kaasupoljin on kiilattuna lattiaan ja nopeudenrajoitin raksuttaa hiljaa jossain konehuoneen syvyyksissä. 88 kilometriä tunnissa tasamaalla ja alamäissä, ylämäissä suunnilleen 70 kilometriä. Pienillä polkimilla säädetään reilun 60 tonnin massan vauhtia. Mies tietää, että kontissa on taas kerran ylikuormaa, ja ajokortissa ajoaikaa enemmän kuin laki yhdelle kuljettajalle sallii. Väsymys painaa silmäluomia välillä kiinni, mutta mies tietää pysyvänsä hereillä. Ajamisen rutiini on vahva. Ajatukset ovat edellisessä viikonlopussa, riita olisi pitänyt saada sovittua ennen töihinlähtöä, mutta minkäs teet. Tien päällä ollaan taas melkein täysi viikko, ja siinä ajassa sanotut ja sanomattomat paisuvat taas kerran valtaviksi. Ensi viikonlopustakaan ei tule rauhallista. Onko tässä mitään järkeä? Kelmeä aurinko paistaa jostain takavasemmalta lumisten puiden läpi, rajan puoleinen taivas sinertää jo. Rajalle ei ole matkaa kymmentä kilometriä. Tie on hieman kostea kevyen lumisateen jäljiltä, ehkä aavistuksen jäinen. Liukkaus ei tunnu vetoauton ratissa. Auton katolla on valonheittimiä valaisemaan pimeitä teitä ja tienpientareita ties kuinka kauaksi, mutta vielä niitä ei tarvita.

7 sekuntia. Nainen avaa mikrofonin ja alkaa liu´uttaa kappaletta taustalle. Seuraava biisi on jo valittuna ja lähtee pyörimään napin painalluksesta, kun sen aika tulee. 3 sekuntia.
-Terve, kuuntelette Radio Novaa – uutisia, musiikkia ja ajantasaista liikennetietoa. Tänne saa soittaa, jos tien päällä tapahtuu jotain poikkeavaa. Koko maassa on kohtuullisen normaali talvikeli, mutta olkaa varovaisia. Paikallisia lumikuuroja voi tulla etenkin maan itäosissa ja tiet voivat olla jäisiä. Illan ruuhkien pitäisi olla tavanomaisia ja normaaleissa paikoissa. Ykköstiellä Muurlan kohdalla keskinopeudet ovat laskussa, mutta liikenne on edelleen sujuvaa. Tämä on Survivor ja Eye of The Tiger.

Yksi maailman kuluneimmista riffeistä lähtee rullaamaan. Nainen sulkee mikrofonin, nojaa taas tuolissa ja vilkaisee kelloa. Tämäkin biisi on ensimmäisestä viimeiseen säveleen tatuoituna naisen muistiin, tympeys valuu mieleen. Kahvi jäähtyy kupissa. Vielä melkein kolme tuntia töitä, sitten kotiin ja nukkumaan.

Mies pitää puhelinta kädessä ajaessaan etelään. Aurinko välkkyy häikäisevästi puiden takaa, heijastuu ilkeästi jäiseltä tienpinnalta. Numero on valittuna, mutta mies ei soita. Pienen punaisen auton alla on kuluneet nastarenkaat, ne rapisevat asfaltilla. Radio soi tottumuksen vuoksi, mies ei kuuntele sitä. Miehellä ei ole ajatuksia, on vain ikiroutaa sydänalassa ja tunturien tuuli. Jäätynyt sydän takoo adrenaliinin tahtiin. Tänään.

Sormi naputtaa rattia, jalka lattiaa. Tap, tap, tap. Miehen ajatukset kulkeutuvat raskaan auton ratista nuoruuden vuosiin, Rocky hölkkää rappusia ylös ja pitkin katuja. Tiikerin katse. Tämä soi salilla kun nuoret jannut nostivat rautaa, täynnä optimismia ja suuria unelmia. Yksi kuoli syöpään vähän kahdenkympin jälkeen, toinen on pankinjohtajana etelässä, kolmas pyörittää harmaata taloutta raksalla, mies ajaa rekkaa pitkin maata. Ei ole tullut pidettyä yhteyttä.

Puhelimen valo vilkkuu punaista. Äänitarkkailija vastaa, nyökkää naiselle. Liikenneasiaa, ota linjalle tämän biisin jälkeen. Nainen nyökkää.
-Terve, soititte Radio Novaan.
-Terve. Ajelen juuri kuutostietä etelään, suunnilleen Parikkalan kohdilla.
-Miltäs siellä näyttää?
-Hieman on liukasta, muuten ihan hyvä ajokeli. Liikenne on kuitenkin poikki suuronnettomuuden takia

Silmäluomet avautuvat yhdistelmän kopissa. Parikkala? Hyvin täällä liikenne vetää. Ei voi pitää paikkaansa.

-henkilöauto on ajautunut rekan alle, pahalta näyttää

Mies irrottaa kiilan kaasupolkimen edestä ja siirtää jalkaa lähemmäs jarrua. Voiko tuo pitää paikkansa, ja mikseivät muut kuskit ole varoittaneet asiasta?

-henkilöauto menee aivan rusinaksi

Mies näkee edessään pienen auton valot, se on väärällä kaistalla. Jalka iskee jarruun, perävaunu vipattaa jarrutuksen voimasta. Yhdistelmä pysyy tiellä, mutta se ei pysähty, ei ehdi, 60 tonnia, 88 kilometriä tunnissa ja jäinen asfaltti ovat mahdoton yhdistelmä. Valot lähestyvät.

Rasahdus ja huuto täyttävät radion, äänen äkillinen voimakkuus sattuu naista ja äänitarkkailijaa korviin, rasahdusta seuraa rutinaa ja kirskuntaa, sitten tulee hiljaista, kohisee vain.

-Mennään seuraavaan kappaleeseen, palataan asiaan lyhyen tauon jälkeen.

Nainen laittaa automaattisoiton päälle, tarttuu puhelimeen ja soittaa hätänumeroon.

Kuutostiellä Parikkalan eteläpuolella yhdistelmä on pysähtynyt. Vetoauto on pientareella, vaunu poikittain tiellä. Pieni punainen auto on metsässä, se on tiellä, se on vetoauton alla, se on kaikkialla. Toista miestä ei enää ole. Aurinko laskee puiden taakse, lumi on hiljaista.

Jälkidemokratiaa

-Hyvin miellyttävästi olette sisustaneet tämän asunnon. Värit ja huonekalut ovat jotenkin niin harmonisesti. Hyvä Feng-Shui, sanoisin. Täällä on tilaa lohikäärmeen häntäänsä heiluttaa.
-Kyllähän siihen panostettiin, käytettiin sisustussuunnittelijaa. Rahaakin. Tummaa puuta tuli suosittua, ainakin näin kesällä se on miellyttävää. Suunnittelija sanoi, että kyllä se näillä valoilla toimii talvellakin, ei tule liian synkkää.
-Mikäs tuo kaappi tuossa on, aika kookas?
-Siellä on meidän uusi lemmikki. Tule Reino ulos.

Kaapin saranoista pääsee pieni narahdus kaksoisovien avautuessa. Pienet kohdevalot syttyvät kaapin katossa, ne valaisevat tummaa ulkopintaa ja runsasta turkkia.

-Onpas se… aidon näköinen… ?
-Kyllä vain, tässä on Reino, Reino on meidän uusi poliitikko. Ostettiin se kun halvalla saatiin, niillä oli alennusmyynnit menossa syyskesällä. Viidellä tonnilla sai pienen, vähän suuremmista piti maksaa kymppitonni. Reino oli niitä viiden tonnin kansanedustajia, ajateltiin, että sillä on selvästi potentiaalia kasvaa tulevaisuuden vaikuttajaksi, sillä on jo muutama harmaa hiuskin, näetkö, vaikka on noin nuori. Täytyy ajatella asioita pidemmällä tähtäimellä, meillä kun ei ole mikään kiire.
-Hyvin ajateltu. Onko se kallis ylläpitää?
-Sehän näissä on parasta, että ne elävät lähinnä kiitoksella ja selkääntaputtelulla. Jos Reinoa alkaa heikottaa, se osaa taputtaa itseään hiukan selkään ja taas politikointi jatkuu. Kaapissa se jaksaa olla käsittämättömän pitkiä aikoja, tällä lajilla on uskomattoman suuri rakko. Muutenkin se on oikein sisäsiisti, täysin hajuton ja osaa vaihtaa sujuvasti väriä sisustuksen mukaan.
-On se aika erilainen kuin meidän Fifi.
-Se ikävä puoli Reinossa on, että välillä se saa puheripulin eikä sitä horinaa saa katkeamaan oikein millään. Siksi tuo kaappi on äänieristetty, pahantuulisen Reinon voi sulkea sinne ja kyllä se sitten ajallaan rauhoittuu ja taputtaa itseään selkään.
-Ovatko nämä pitkäikäisiä eläimiä?
-Hirmuinen itsesäilytys- ja -suojeluviettihän niillä on eikä lojaalisuutta lainkaan, osa elää hyvinkin monta kautta, toiset vain yhden. En vielä tiedä, mitä Reinolle pitäisi tehdä, jos se ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tavalla tai toisellahan sellaiset virhesijoitukset pitää kuolettaa. On niitä kaikenlaisia järjestöjä, joihin näitä vähemmän kelvollisia voi siirtää saattohoitoon. Ilman julkisuutta ne kyllä nahistuvat aika pian ja hoitavat itsensä sillä tavalla harmittomiksi.
-Mä luulen, että voisin käydä itsekin ostamassa yhden tällaisen. Tiedätkö jotain kelvollista yksilöä, tai jotain hyvämaineista hautomoa? Sen pitäisi olla aika pieni, meillä ei ole tilaa tuon kokoiselle kaapille eikä sängyn allekaan oikein mahdu. Jos sillä vielä olisi jotain kädentaitojakin, se voisi vaikka siivota tai laittaa ruokaa?
-Heh, sellaista et löydä. Puhua nämä osaavat ja edustaa, mutta siihen se jää. Pidän silmäni ja korvani avoinna, ilmoitan heti kun tiedän jonkun uuden saapuvan markkinoille. Hus, kaappiin Reino, hushus.
-Maistuuko konjakki?
-Oikein mielellään. Poltetaan kaveriksi hyvät sikarit.

Lennä Juri Gagarin, lennä

Miltä Afrikka näyttää? Heiluuko Suomen lanteet, vai onko tänne pilvet pesineet? Radio rätisee, rutisee, laulajalla on karhea ääni. Mitä se tuollaisia miettii, miksei se katso netistä? Onko se nyt niin iso juttu, jos joku venäläinen ahtautui peltiseen bajamajaan ja lensi muutaman kerran pallon ympäri? Sinnehän pääsee kuka tahansa, jos on riittävästi fyrkkaa.

Suljen radion, tänne ei kuulu kuin Ylen Ykkösen horinoita, vanhojen fabujen ja koppeloiden horinoita, uutisia ja sietämätöntä iskelmähuttua. Keittiön nurkassa on hengetön tv, digiboksilla ei saanut minkäänlaista kuvaa. Jää näkemättä Selviytyjät ja olympialaiset, eikä edes luurilla pääse nettiin. Mä olen aivan ulkona kaikesta kun pääsen takaisin ihmisten ilmoille, mistä mä silloin tiedän, mikä on koleeta ja mikä ei? Mä pysyn himassa ja luen ircin logeja ja palstoja kunnes olen taas ajan tasalla ja olen aivan hiljaa kunnes pääsen takaisin kärryille. Muuten Sami ja Teemu alkavat taas vittuilla, eikä se hetkessä lopu – turvekorva. Teemu käy salilla ja syö venäläisiä nappeja, ei sen kanssa uskalla enää tapella. Se vetää välillä aivan hillittömät pultit todella pienestä.

Mä kävelin eilen tämän saaren ympäri, ei täällä ole yhtään mitään. Jotain kämyisiä puita, kivikkoisia rantoja, metsässä on sikana hyttysiä ja joitakin muita vastenmielisiä eläimiä. Joku iso harmaavalkoinen pullasorsa kävi sähisemään mulle, heitin sitä kivellä. Siitä se ei tykännyt yhtään, ja mulle tuli kiire sisään. Hullu luonto. Saunan rannassa olisi kajakki, mutta mä en halua lähteä melomaan sillä. Jos se kaatuu, mä joudun uimaan tuossa kalankusemassa järvessä. Ne ovat limaisia, niinkuin se iso, hauki. Hauki on kala. Mä syön vain lohta fileenä, pannulla paistettuna.

Mä luulen, että nuo yrittävät tehdä mut hulluksi. Valkotakki sanoi, että ylikierroksilla käyvä kone on saatava pysähtymään, keskittymiskyvytön, liiaksi stimuloitu. Ei, ei saa pysähtyä, maailma muuttuu joka sekunti, kärryiltä ei saa pudota, koska kukaan ei odota perässäjuoksijaa. Mä huusin sille, paiskasin jonkun kirjan sen pöydältä sitä päin, mutta se väisti ja ikkuna meni päreiksi kuten meidän foordi, kun se rekka tuli päälle. Kaikki takapenkille asti meni aivan pirstaleiksi. Valkotakkeja tuli lisää, joku löi piikin olkaan ja heräsin täällä kirotulla saarella.

Afrikka näyttää enimmäkseen vihreältä ja ruskealta, sillä on pienenpieni sininen sydän. Turhaan lensit, Juri Gagarin.

Virkamiehen kosto

-Saakeli kun syö miestä..
-Mikä niin?
-Oli paska viikonloppu. Tuli lauantaina huono kierros, draiverista meni varsi poikki kuutosreiällä, joku oli piilottanut kiven aivan karheikon reunaan. Kaiken lisäksi joku pentele oli parkkipaikalla lyönyt koppimoponsa oven mun auton kylkeen, maali oli lähtenyt pohjamaaliin asti ja pelti on klommolla.
-Vähemmästäkin…
-Ja muija valitti taas illalla himassa, ei muka saisi pelata niin paljon.
-Kaikenlaista..
-Kyllä nyt käy niin hermon päälle, saakeli. Pistää vihaksi.

Hiljaisuus laskeutuu toimistoon, kuuluu tietokoneiden hurinaa, näppäimistön napinaa ja taukohuoneen kahvinkeittimen korahteluja, joita jääkaappi säestää aina välillä. Suuret näytöt peittävät huoneen seiniä, niissä näkyy kuvia lähiöiden kaduilta ja teiltä, liikennevaloista. Ilmassa leijuu pieniä pölyhiukkasia. Pöydillä on muutama paperipino ja Juntusen tyhjä kahvikuppi sekä kengät. Juntunen haukottelee.

-Pidä Juntunen kylä pystyssä.

Salonen nousee ylös papereidensa kanssa, raapii kaljuuntuvaa päälakeaan ja kävelee ovesta ulos kulmat rypyssä. Valkosiniraitainen kauluspaita on rypyssä, taitaa himassa roikkua jääpuikot katossa kun ei huoltokaan tahdo toimia, Juntunen ajattelee, vilkaisee omaa paitaansa. Onneksi on näitä itsestäänsiliäviä, ei ole huolto pelannut Juntusenkaan taloudessa sen jälkeen, kun Erja kuskattiin jalat edellä Kellonummelle, syöpä sen vei. Näyttöruuduilla valuu pienissä jonoissa autoja ympäri lähiöitä, Kehä alkaa jo mennä tukkoon eteläpäästä ja Vallikalliosta. Tätä se on joka aamu, ei riitä Juntusen ja Salosen rahkeet tilannetta selvittämään vaikka tahtoa olisikin. Aina ei ole myöskään tahtoa. Koskaan ei kuule kaunista sanaa hyvin hoidetuista risteyksistä ja vihreistä aalloista.

Viikonloppu on taas lähellä, torstai jo. Pitäisikö mennä mökille, laittaisi veneen kuntoon ja kävisi vähän heittelemässä. Syksyllä nousi hyvän kokoista haukea aina kun jaksoi heittää kaislikon rantaan; joskus ihmetyttää, että onko siinä järvessä mitään muita kaloja. Toisiaanko ne hauet syövät? Erjan kanssa se mökki ostettiin, maalattiin vanhat hirret punamullalla ja karmit valkoisella, katto on maalattua peltiä. Monta kesää ei Erja siellä ehtinyt nähdä, eikä sen jälkeen ole huvittanut kovin usein käydä siellä.

Räsähtää, Juntunen säpsähtää. Salonen paiskasi lehden pöydälle Juntusen kenkien viereen. Juntunen laskee hitaasti jalkansa lattialle.

-Mikä on?
-Lue perkele siitä, kaupunginhallitukselta tiedotus lehden kautta, vittu. Joskus kauan sitten siellä oltiin sen verran miehiä, että uskallettiin tulla kasvotusten puhumaan. Tee työsi huonosti niin tulee kenkää, tee se hyvin niin irtisanovat kun maksaa liikaa ja vähemmälläkin väellä onnistuu.

-Sanattomaksi vetää.
-Nyt on Juntunen niin, että me näytetään niille. Näytetään niille, mistä on pienet ruuhkat tehty. Mä aloitan Kuitinmäentiestä ja Merituulentiestä, pistä sä kakkosen tunnelin valot punaiselle. Mä laitan nämä valot palamaan vihreää vain yhteen suuntaan kerrallaan, siellähän istuvat ja hikoilevat, perkele, ja jalankulkijoille niin, ettei risteyksistä pääse yli yhden kierroksen aikana. Punaisia aaltoja.

Näytöillä liikkuvien valojen vauhti hidastuu, jonot alkavat ensin kertyä ja sitten pysähdellä eri puolilla lähiöitä. Juntunen pyyhkii muutaman hikipisaran ohimoilta, pitäisikö soittaa jonnekin Salosesta? Väliäkö sillä, ei tässä ole mikään kiire. Annetaan niille vähän suurkaupungin tuntua, on sitten taas mitä säätää kohdilleen kun henkilöstöremontista aletaan taas puhua. Juntunen nousee tuolistaan ja käy hakemassa kupin tuoretta kahvia. Salonen repii puhelinten johtoja seinistä.

Radio

”Come along now, come along with me, and I’ll ease your pain. Come along now, come along and you’ll see what it’s like to be free”. Löysä komppi rullaa auton kaiuttimista viileään kevätaamuun, Paciuksenkatu ei vielä ole tukossa espoolaisista. Terävä aurinko hohtaa Meikun sairaalan takana kalpealla taivaalla, varjot ovat pitkiä ja selvärajaisia. Särisevä kitara soittaa yksinkertaista melodiaa. Alakulo valtaa mielen, ajatuksiin piirtyy kuva ajalta, jolloin YleX oli Radio Mafia ja sieltä tuli hyvääkin musiikkia, ja Groovelta saattoi joskus kuulla jazzia.

Huone on pieni, ahdas, ikkunan edessä on vihreävalkoraitainen verho aamusta iltaan, illasta aamuun, koska katutasolla olevan asunnon edessä on bussipysäkki. Huoneessa on kirjoituspöytä, pöydällä vanha tietokone, puinen tuoli, musta nojatuoli ja 80-senttinen kerrossängynpuolikas, se ylempi. Kylpyhuone jakaa asunnon huoneeseen ja keittiöön. Se on aito Parman elementtirotisko, lattia on 10 senttiä huoneen lattiaa korkeammalla, seinät ovat vaaleaa peltiä ja lattialla on punertava muovimatto. Pienessä keittiössä ei ole mitään, sinne ei mahdu. Edes pöytää on turha kuvitella siihen tilaan.

Come along now, come along with me, and I’ll ease your pain, muovinen mankka laulaa huoneen nurkassa. Kirjoituspöydän ääressä istuu laiha poika, kirjoittaa koulua varten tutkielmaa. Ease your pain, poika ei usko siihen, maailma on vääryys, yksin tänne synnytään, yksin kuollaan, ja siihen väliin mahtuvan ajan kukin käyttää kykyjensä mukaan yrittäen unohtaa yksinäisyyden ja maailman autiuden. Poika ei pysty unohtamaan, ei rakentamaan siltoja sielujen välille, päivä päivältä katse kääntyy alemmas kohti kengänkärkiä ja sanat häviävät maailmasta yksi toisensa jälkeen, kunnes on vain huumaava hiljaisuus.

Poika nousee, lyö cd:n soittimeen. Ease someone elses pain, raivoisat kitarat ja kolisevat rummut täyttävät pienen huoneen, mies korisee ”Welcome to the world of hate, the land of buried dreams”. Levy vaihtuu, ”let freedom reign with a shotgun blast”. Mielen musta hiljaisuus pullistaa leukaperän lihakset suuriksi, hammaslääkäri ihmettelee purupintojen kulumaa. Luiset sormet ovat joko tiukasti taskussa tai nyrkissä, kämmenissä on kynsien jäljet.

”…what it’s like to be free…” Yksinkertainen melodia tuo hetkeksi pintaan taakse jääneen ja haudatun ajan, sen tunteet ja ajatukset. Tarinan pojalle käy hyvin, junan kolkkeen kutsu ei ole seireenin laulua, mustista päivistä tulee ensin harmaita ja sitten maailmaan ilmestyy värit kuin televisioon ja elokuviin joitakin vuosikymmeniä sitten, ensin rakeisena ja vääristyneenä, aina vain tarkentuen, mielen sanattomuudessa asuu rauha.

Valot vaihtuvat, nostan kytkimen ja auto valuu muiden aamun aikaisten kanssa alamäkeen kohti Töölöä, hiljaisia rantoja etelään. Aurinko häikäisee puiden välistä, radiossa toimittaja puhuu pehmeällä äänellä joutavia.