Aamujen levottomuus

Heräämisen hetket pimeässä huoneessa. Katkoton syvä uni takana, heräämisen jälkeen taas levottomuus. Melankolia ja viha vaihtavat vuorotellen paikkaa. Kummallakaan ei ole sijaa elämässäni. Pyyhin ne pois kuten roskat pyyhitään keittiön pöydältä.

Tänään tulee parempi päivä. Olen päättänyt niin.

Yksinäisen valtakunta ja sen tuho

Hissin ovi aukeaa tilavaan aulaan. Näytän kulkukorttia sähkölukolle. Naksahdus, vihreä valo, työnnän oven auki. Märät kengänpohjat narisevat vahatulla lattialla, josta loisteputkien valo heijastuu. Vanhan talon ilmastointi kohisee, pihisee ja kumisee. Kahvihuoneen pöydällä on kasa paperia, eilisiä ja toissapäiväisiä lehtiä. Heitän aamun Hesarin pinon päälle. Työpöytä on tarpeettomien papereiden peitossa, paperitonta toimistoa ei tullutkaan ikinä. Tietokoneen vihreät ja siniset valot hohtavat mustaa ikkunaa vasten. Kahvikupissa toissapäiväisen kahvin jämät, huuhtelen ne pois kuumalla vedellä. Kahviautomaatti sanoo dididi, musta öljy valuu kuppiin. Käytävällä tyhjiä työpisteitä, suljettuja ovia ja pimeitä huoneita lasiseinien takana. Jostain kaukaa kuuluu raskaiden palo-ovien kolahduksia, hissi suhisee kuilussaan. Kaadan mustaa öljyä kurkkuun, pahaa kofeiinia. Ulkoa pimeästä kuuluu jonkun torven huutoa, naapuritontin työmaa heräilee aamuun. Etäiset kolahdukset lisääntyvät. Palo-ovi lähellä aukeaa, pamahtaa kiinni, näen ikkunasta mustan varjon kävelevän selkäni takaa kulman taakse. Enää en ole yksin, häiriötön. Sähköposti pursuaa lukemattomia viestejä, ne huokuvat lisää töitä ja stressiä. Aulan sähkölukko surahtaa, ovi kolahtaa. Narisevat askelet tulevat selkäni taakse. >>Huomenta.>>

Vuodenkierto

Sydäntalven pakkaspäivän kaunis vaaleankeltainen valo meren lumipeitteisellä jäällä, kalpeansininen taivas ja harvat valkoiset pilvet, mäntyjen rungot hohtavat punertavina. Ohutta jäätä peittävässä hangessa ei ole askelten jälkiä. Luonto on seisahtunut pakkasen kiristyttyä, taivaalla ei näy lintuja ja jänikset pysyttelevät piilossa. Jään alla kalat vaeltavat kohmeisina. Valon lisääntymisen tuntee jo,luonnon heräämisen aavistaa, mielen sateinen marraskuu on takana.

Jos voisin, vaeltaisin vuodet auringon perässä päiväntasaajan molemmin puolin. Purjehtisin syyskuussa Kattegatista rantoja hyväillen välimerelle, tai ehkä Afrikkaa kiertäen kohti Australiaa. Suuntaisin purjeet aina sinne missä päivä on pisimmillään, palaisin tänne aikaisintaan toukokuussa kun jäät ovat lähteneet ja metsät hohtavat kirkkaanvihreinä. Purjehtisin pohjoiseen, kävisin yöttömän yön rajamailla kalastamassa ja kääntyisin taas etelään. Olisin vuodenkierto, eläisin valosta ja meren valtavasta avaruudesta, merimaileja merimailien perään, aaltojen tauotonta kohinaa keulassa. Vanhana ehkä laskisin purjeet jonkin pienen Tyynen valtameren saaren rannassa, sitoisin veneen kiinni palmuun ja rakentaisin majan. Siellä eläisimme, minä ja nainen, katsoisimme kun jälkikasvumme nostaisi purjeen ja sen valkoinen hohde katoaisi horisontin taakse. Siellä ei olisi aikaa, ei kalenteria, olisi vain päivien kierto ja mielten tyyneys.

Satojen laskeneiden aurinkojen jälkeen

Satojen laskeneiden aurinkojen jälkeen, kesäpäivän korventamien kallioiden ja syysmyrskyjen jäätämien rantojen, ohivierineiden aaltojen ja jäiden jälkeen seison taas kalliolla. Tämä kallio on tuttu, tuoksuvat männyt ja kataja, koivujen silmut jotka räjähtivät lehdiksi kahdessa päivässä. Mänty kasvaa kangasmetsissä suureksi ja suoraksi, kallion halkeamassa hitaasti maata viistäen ikiaikaiseksi puuksi, joka pienenä ja sitkeänä uhmaa ajan kiertoa ja jäätä. Joskus tuntuu kuin olisin tuo mänty, se joka pienestä halkeamasta kitukasvuisena kohoaa, ei suurena tai ylväänä, ei – pienenä ja jäntevänä, runneltuna mutta elossa, yhä enemmän elossa. Hengitän, janoisena juon kaiken veden joka halkeamaani valuu tai neulasiin sataa, hitaasti sidon veden ja ravinteet ja kasvan, kasvan minäkin sitkeitä pieniä vuosilustojani, hengitän, elän. Kaltaiseni, heimoni kangasmetsissä, ei minusta tullut heidän luontoistaan, veroistaan. Halkeamastani kasvan arpisena ja vääntyneenä, kasvan ja hengitän, luon hiljaa ensimmäistä käpyäni.

Hiljainen mieli

Viesti illan hämäryydessä tuo mustan yön, huolen ja surun. Sanat ja hiljaisuus, ihmisen voimattomuus, hetket joista tulee ikuisuus. Kirottuja ovat ne sekunnit, joita ei takaisin voi kääntää, ne piirtyvät sieluihin viimeiseen hengenvetoon asti. Miksi, jos, kysymisen sietämätön turhuus tuskastuttaa mielen. Vain huoli jää. Minä rukoilen.

Ironista

Ulos luvataan +26 C. Sisällä on +38 C, ja nousee. Buranaa. Jos puhuttaisiin hetki huonoista ajoituksista – huomenna on viimeinen työpäivä entisessä lafkassa, ja maanantaina pitäisi tehdä hyvä vaikutus seuraavassa. Ajatus ei ole erityisen koherentti. Ei hyvältä näytä.