Nämä kilometrit, vastaan valuvat keltaiset puut ja raskaat sadepisarat, loputtomat pellot ja yhdentoista ikkunan suurellisuus, punamulta. Tuulee, lounaasta tuulee ja korvissa kohisee, tielle sataa lehtiä ja tummaa vettä. Nämä kilometrit, laajan maan tasaisuus kuin jään jähmettämä meri, kynnökset syysmyrskyn aaltoja. Kuvat vaihtuvat, valot ja hämärä, vesi muuttuu lumeksi, valkoinen ja lehtien kulta hohtavat kilpaa.

Elokuun yöt, lämmin kosteus joka pelloille sumuna tiivistyy, sileä meri heijastaa kalpenevaa taivasta. Punainen kuu alhaalla itäisellä taivaalla kaistaleena ohuiden utupilvien välissä, selän takana aurinko joka taivaan värjää leimuavaan hehkuun, hehku välkkyy hopeisella merellä. Ilma liikkuu silkin pehmeydellä, kietoo tiivistyvin pisaroin yön rauhaan, yön levollisuuteen.

Pöydän ääressä istuu vanheneva mies yksin, nojaa toista kättä pöytään ja pitää toisella kädellä kiinni hikoilevasta tuopista. Lyhyt tukka oli joskus tumma, nyt harmaat hiukset raidoittavat ohimoita ja pakenevaa hiusrajaa. Mies katsoo ulos ikkunasta, syksyn ensimmäinen myrsky paiskoo vettä kuin pieniä neuloja vasten ravintolan ikkunaa ja kadulla kulkevia sateenvarjoja ja vartaloita.

Mies ei ajattele ”mitä jos”, mies ei ajattele ”jos vain” tai ”silloin kun”, hän ei ajattele. Pisara vettä valuu tuopin pintaa kädelle, pisara on viileä. Radiossa soi Pink Floyd, eteerinen alakulo valuu miehen korvista sieluun ja tekee sinne pesän. Mies nostaa tuopin huulilleen, maistaa näön vuoksi hieman olutta ja laskee tuopin hitaasti takaisin pöydälle. Kadulla tuuli riistää nuoren naisen takin pitkät helmat ja riepottaa niitä kohti koillista, pienet neulat kastelevat naisten housut. Nainen kääntää selkänsä tuuleen ja napittaa takin tiukemmin kiinni. Vesi valuu ikkunaa pitkin ja vääristää maailmaa.

Mies kaivaa laukustaan kirjan ja alkaa lukea. Älykkäät ihmiset lukevat Camusta, elämänetsijät ehkä Coelhoa, mies lukee tänään Collianderin Titoa. Eilen hän luki Bukowskia, huomenna jotain muuta. Olut ei vajene tuopissa, lasi lakkaa hikoilemasta ja on vain märkä. Iltapäivän hämärä harmaus vaihtuu yön tummempaan hämärään, katulamppujen kalpea valo halkoo sateenpieksemää ilmaa.

Mies pakkaa kirjan laukkuun, pukee vihertävän öljykangastakkinsa ja astuu narahtavasta ovesta kadulle. Pienet neulat pieksevät takkia, laukkua ja päälaelta ohenevia hiuksia.

Tiedätkö nuo aroista arimmat oliot, ne joilla on pitkät viikset ja jotka työntävät tylpät kuononsa ulos hämäristä luolistaan vasta kun aurinko on jo kohonnut pitkään korkealle taivaanrannan ylle? Keltaiset säteet painavat täydellä voimallaan lumen kuorta alas, se vajoaa ja vedeksi muuttuu, vesi valuu kaduilla ja puroissa kohti jokea, kohti merta. Murskattu kivi rohisee kulkijan jalkojen alla, se rohisee kulkijan keuhkoissa ja hampaiden välissä, astmaatikot yskivät verta ja hammaslääkärit ristivät kätensä iloiseen kiitokseen. Arat olennot kiehnäävät silloin hämärässä, kylki kyljessä toisiaan lämmittäen, niiden runsaat viikset eivät värähdäkään.

Talviunista pisinkään ei kestä ikuisesti, se katkeaa joutsenten jo saavuttua, kun pienet linnut ovat jo viikkokausia laulaneet kevään riemua ja lokit päästäneet ensimmäiset kirkaisunsa. Varovasti nuo arat oliot alkavat kerätä lämpöä, puhdistautuvat pitkän unen jälkeen ja alkavat ensimmäiset kohmeiset liikkeet, varovasti, varovasti hiljakseen. Lopulta valo täyttää luolan, oliot siristävät silmiään lähes sokeina, yhden pienet viikset väpättävät hieman, värisevät ja kahisevat toisiaan vastaan.

Auringon kirkkaus vetää olioita puoleensa, vaikka kirkkaus sokaisee, ei mikään voi sisällä pysyä kun kevään lämpö hehkuu ilmassa. Ensimmäinen olio kurkistaa varovasti ulos, hönkäilee harmaita höyryjä ja lähtee kankeasti vaeltamaan kohti katuja. Kun se saapuu kadulle, viikset alkavat väristä kuin haavan lehdet syyskesän tuulessa, ja olio alkaa täyttää talven tyhjentämää vatsaansa murskatulla kivellä. Hitaasti kuin Amazonin laiskiaislauma nuo oliot täyttävät kadut, niiden jälkiä seuraa joukko iloisia ihmisiä ja ne verta yskivät astmaatikot.

Näin valon, kirkkaan taivaan jota ohuet valkoiset pilvet reunustivat. Näin sulavan veden ja pellon lumesta esiin pistävät korret. Tiaisten huuto kaikui valuvan pellon yli metsästä metsään, katoava lumi suhisi kenkien alla. Auringon kirkkaus valui hetkessä silmistä mieleen ja huuhtoi väsymyksen pois. Ajatukset kääntyivät lämpimämpiin vuodenaikoihin, kaiken tuon kurjan valkoisen katoamiseen ja jäätyneen luonnon eloon sulamiseen.

Kuulen sulavan lumen kohinan, tiaisten ensimmäiset heleät äänet. Pitkän pimeän jälkeen valo valtaa aamut ja illat, työntää pakkasen pohjoiseen sinne minne se kuuluu. Kohta, aivan pian, pihan koivu vihertää taas.

Herää pehmeään lämpöön, ajatuksiin jotka lumen sulattavat ja saavat kevään puhkeamaan keskelle yötä. Peitto painaa raskaana vartalosi kaarta, et jaksa kylkeä kääntää, ikkunan takana pieni tiainen päästää ensimmäisen varovaisen helähdyksen, hiljaa. Katulampun kalpea kiila leikkaa huoneen hämärää, sulavan lumen juovat lasissa saavat ohuen valon tanssimaan. Uppoat patjaan, peiton lämpö valuu raukeisiin jäseniin ja tekee niistä raskaat, vajoat heräävän kevään uniin lämpimiin.

Pakkasen paahtama viima korventaa posket punaiseksi, voimistuva hengitys höyryää pakkaslokeronlämpöisessä ilmassa täyden kuun ja katulampun valossa kun etäisyysmitat taas taittuvat lihasvoimin. Vielä kuukausi kaksi, sitten on taas auringon vuoro korventaa poskia punertaviksi ennen ruskeuden saapumista. Pian.

Yhtä varmasti kuin yö seuraa päivää seuraa talvea kirjoittamisen kuiva kausi. Tiedätkö sen tunteen, kun istut alas kynä kädessä, stereoista soi hyvä musiikki – se joka niin usein saa ajatukset nousemaan lentoon ja sanat paperille – ja sanoja ei tule, ei lauseita. Joskus keksit hyvän aloituslauseen, ”Ei meistä sankareiksi ollut eikä kukaan kuvitellut, että meistä jotain suurta tulisi.” Eeppinen aloitus, tästä kehkeytyy varmasti suuri seikkailu tai vähintään veijaritarina. Istut hetken aikaa tyytyväisenä, vaikein on takana. Ainahan tarina seuraa aloituslausetta, irtonaisista ajatuksista syntyy juoni jonka lopputulos joskus yllättää kirjoittajankin.

Näet silmiesi edessä nämä sällit, nuoria ja pölyisiä, laihat kasvot ovat auringon paahtamia. Näet rappioromanttisen betoniostarin jostain syvältä Idästä, iltapäivän raukea aurinko paistaa ohuiden pilvien välistä. Hikipisara aloittaa vaelluksen ohikulkijan otsalta, kiertää silmän poskipään kautta ja luikahtaa sieltä kaulalle, paidan sisään. Kulkija katoaa näkyvistä, jää vain pysähtynyt ostari ja nuoret pölyiset sällit. Mitä he tekevät?

Istut alas, odotat, aurinko jatkaa kulkuaan, pyörität kynää kädessäsi. Odotat. Ostarin takana kasvaa metsä, ehkä siellä odottaa joku seikkailu? Menkää jätkät katsomaan? Jätkät seisovat edelleen paikallaan, syljeskelevät pitkästyneen näköisenä ringissä, huutelevat ohikulkeville tytöille. Jotkut niistä nauravat, toiset nakkelevat niskojaan ja joku punastuu ohimoita myöten. Miten olisi jätkät, saisitteko noista tytöistä jonkun kohelluksen aikaan? Mitä nuoret sällit ja tytöt lämpiminä kesäpäivinä tekevät, jotain sellaista, mutta siveettömyyksistä ei kirjoiteta kuin vanhojen suomifilmien tyyliin, humisevin koivuin, lainehtivin pelloin ja kohisevin koskin. Menkää vaikka uimaan.

Tytöt häviävät horisonttiin, sällit jäävät ilman. Saamattomia tunareita, ei teistäkään ole tarinan aiheeksi. Turhautuneena lasket kynän vielä kerran paperille ja kirjoitat kirjoittamisen vaikeudesta kuten aina kun on kuiva kausi ja tarinoista puuttuu terä.

Hankiin piirtyneet polut pisaroina mereen katoavat. Ritisten sulaa jää aavoilta ja poukamistakin, valo tekee pajut pörröisiksi ja kutittaa silmut koivuun sekä pihlajaan. Jäistä unta nukkuneet heräävät henkiin auringon lämmöstä. Ei kauan enää, vuodenkierto kääntyi jo, kääntyi kohti valoa ja lämpöä.